Kansallisoopperan Karmeliittasisaret on kaunis ja hyytävä
Kansallisooppera toi ohjelmistoonsa varsinaisen harvinaisuuden: Francis Poulencin Karmeliittasisaret on nähty Suomessa aiemmin vain Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 1999. Ooppera oli lukemani mukaan samana vuonna tyrkyllä myös Helsinkiin, mutta tuotanto peruttiin tämän päällekkäisyyden vuoksi, ja uutta yritystä oli odotettava liki 25 vuotta Oopperan on ohjannut Olivier Py, ja musiikin johtaa Hannu Lintu.
Osittain tositapahtumiin pohjautuva ooppera sijoittuu Ranskan vallankumouksen aikoihin, 1700-luvun loppuun. Yläluokkaisen perheen tytär, Blanche de la Force (Marjukka Tepponen) ja hänen veljensä Ritari de la Force (Tuomas Katajala) pelkäävät, että heille käy huonosti vallankumouksessa. Blanche pakenee peloissaan luostariin ja ryhtyy nunnaksi karmeliittayhteisössä.
Hän joutuu kuitenkin ojasta allikkoon, sillä vallankumoukselliset vainoavat myös kirkkoa ja nunnia, eikä Blanche pääse irti peloistaan edes luostarissa. Myöhemmin Blanche karkaa sieltä ja palaa takaisin kotiinsa. Sisaret kieltäytyvät liittymästä vallankumoukseen, heidät vangitaan ja tuomitaan teloitettavaksi.
Blanche on tutustunut luostarissa nuoreen sisar Constanceen (Sanna Iljin), joka heti tuttavuuden alkumetreillä kertoo pahaenteisesti, että hän uskoo kuolevansa nuorena ja että he kuolevat Blanchen kanssa yhdessä. Kuolema on läsnä teoksessa myös muuten, sillä karmeliittojen johtaja, prioritar Madame de Croissy (Johanna Rusanen) kuolee tuskaisesti sairauteen, ja sisarille valitaan uusi johtaja, Madame Lidoine (Kirsi Tiihonen).
Ooppera on hyvin naisvaltainen, ja Blanchen veljen lisäksi isommin ääneen pääsee lähinnä vain sisarusten isä, Markiisi de la Force (Markus Nieminen) sekä virastaan erotettu pappi (Petri Vesa).
Pääosan Marjukka Tepposta minulla oli ilo kuulla myös viime kesänä Savonlinnan oopperajuhlilla Julian roolissa Romeo ja Julia -oopperassa, ja viimeistään tämän teoksen myötä hänestä on tullut lempisopraanoni, jota voisin lähteä katsomaan ihan varta vasten. Upea Johanna Rusanen on niin ikään takuuvarma ja karismaattinen esiintyjä, jolla riittää ääntä ja tulkintaa myös priorittaren äärimmäisen dramaattiseen kuolinkamppailuun.
Näyttämökuva on pelkistetty, ja mustavalkoista lavastusta hallitsevat harmaat liikkuvat paneelit. Priorittaren kuolinkohtauksessa nähdään kuitenkin varsinainen wau-elämys, sillä hänen makuuhuoneensa paljastuu yleisölle kuin sitä katselisi ylhäältä päin. Sänky on pystysuorassa ja sen vieressä olevat tuoli ja yöpöytä osoittavat yleisöön päin painovoimaa uhmaten. Kun prioritar ottaa pöydältä juomalasin, hörppää siitä ja palauttaa sen takaisin pöydälle, illuusio on niin täydellinen, että voi jopa unohtaa, että ei oikeasti leiju huoneen päällä katsellen alaspäin.
Kohtausten välillä on pitkät välisoitot, joiden aikana esiintyjät muodostavat näyttämölle uskonnollisista maalauksista tuttuja kuvaelmia.
Sekä priorittaren kuolinkohtaus että ooopperan loppukohtaus, jossa sisaret laulavat mestauslavalla, ovat omilla tavoillaan muutenkin vaikuttavimpia, joita olen nähnyt. Tuskainen prioritar kiemurtelee sängyllään ja kuolee juuri niin näyttävästi ja mahtipontisesti kuin sopraanon kuuluukin.
Sisaret puolestaan laulavat kylmähermoisesti Salve Regina -hymniä samalla, kun giljotiini vie laulajat yksi kerrallaan ja hymni muuttuu vähitellen kuoroteoksesta yksinlauluksi. Kohtaus on hyytävä. Teloitus on jätetty kuitenkin katsojan mielikuvituksen varaan, ja sisaret kävelevät tyynesti pois lavalta kohti tuonpuoleista.
Voisi sanoa vitsikkäästi, että mitä dramaattisemmin sopraano kuolee, sitä parempi ooppera. Karmeliittasisaret saa tällä saralla täydet pisteet.
Oopperan musiikki ei ollut minulle lainkaan ennalta tuttua, enkä tuntenut Poulencia säveltäjänä, mutta oopperan melodinen, lyyrinen ja monin paikoin kirkollinen musiikki oli todella kaunista ja hienoa. Kokonaisuutena sanoisin, että karmeliittasisaret pääsi omien lempioopperoideni listalla hyvin korkealle.
Lippu saatu Kansallisoopperalta
Kuvat: Ilkka Saastamoinen