Tampere-talon Taru Sormusten Herrasta on kooltaan ennennäkemätön produktio
Voisin kuvitella, että J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on teos, jota ei ole helppo sovittaa teatterin lavalle. Alkuperäinen teos on järkälemäinen, sen päähenkilöt liikkuvat tarinassa pitkän matkan läpi hyvin erilaisten ympäristöjen ja monet tarinan käännekohdista liittyvät suuriin taisteluihin.
Kaikki ovat myös nähneet Peter Jacksonin elokuvat vuosilta 2001 – 2003 ja heillä on tarkka käsitys, miltä hahmojen ja tapahtumapaikkojen pitäisi näyttää ja miltä Howard Shoren elokuviin säveltämä musiikki kuulostaa.

Onneksi löytyy myös näkemyksellisiä ihmisiä, jotka kokevat tämä kiinnostavana mahdollisuutena ja haasteena, jonka voi ratkaista. Lopputulos saattaa olla, kuten tällä kertaa, suureellisinta teatteria, jota tässä maassa lienee koskaan nähty.
Tampereen teatterin, Tampere-talon, Tampere Filharmonian, Sorin sirkuksen ja Teatteri NEO:n yhteisproduktio Taru Sormusten Herrasta on sen kokoluokan produktio, että tällaisia ei Suomessa tehdä juurikaan. Se kannattaa siis käydä kokemassa, vaikka Tolkienin tarinat eivät edes hirveästi kiinnostaisi.
Jos Sormusten Herran tarina on täysin tuntematon, kerrottakoon tässä mahdollisimman lyhyesti, mistä on kyse.

Tarina sijoittuu kuvitteelliseen Keski-Maahan, jossa elää ihmisten lisäksi myös mm. haltioita, kääpiöitä ja pienikokoisia ihmisen kaltaisia olentoja, hobitteja.
Nuori hobitti Frodo (Ella Mettänen) saa sedältään, Bilbolta (Eeva Hakulinen), näkymättömäksi tekevän sormuksen, jonka Bilbo on varastanut luolissa elävältä Klonkku-oliolta (Risto Korhonen). Käy ilmi, että sormus on legendaarinen Valtasormus, jota havittelee itselleen myös sormuksen takonut Sauron, Mordorin maan herra (äänenä Mikko Kanninen). Frodo saa tehtäväksi lähteä tuhoamaan sormus heittämällä se Mordorissa sijaitsevan Tuomiovuoren kraatteriin.
Matkalle hänen avukseen lähtevät velho Gandalf (Ville Majamaa), hobittikaverit Sam (Antti Tiensuu), Merri (Elisa Piispanen) ja Pippin (Annuska Hannula), haltia Legolas (Lasse Viitamäki), kääpiö Gimli (Elina Rintala) sekä kaksi ihmistä: Konkariksi kutsuttu Aragorn (Antti Reini) ja Boromir (Tommi Raitolehto). Matka on pitkä ja vaarallinen ja sormuksen saattue joutuu varomaan matkalla sekä Sauronin valvovaa silmää, pahan puolelle luisunutta velho Sarumania (Tommi Raitolehto) että Sauronin ja Sarumanin örkkiarmeijoita.

Esityksen toteutuksessa suurin haaste on saada tarina tuntumaan suurelta matkalta, mutta tässä on onnistuttu erittäin hyvin.
Tampere-talon lava on iso, joten sille mahtuu näyttävät lavasterakenteet. Pyörönäyttämö luo lavalle matkustamisen tuntua, ja lavan taakse heijastetut projisiot täydentävät näyttämökuvaa, tarvittiin kohtauksen taustalle sitten vesiputous, tulivuoren kraatteri tai Argonathin kivikuninkaat.
Videoprojisointia käytetään myös kekseliäästi katsomon katossa, jonne heijastetaan mm. Gandalfin ilotulituksia, taivaalla lentäviä olioita ja Sauronin silmä.

Joitain rajauksia tarinaan on ollut pakko tehdä sekä alkuperäisteoksen pituuden vuoksi että käytännön syistä. Esitys kestää silti yli neljä tuntia, ja siinä on kaksi väliaikaa.
Leffoissa nähdyt isot taistelut käydään lähinnä mielikuvissa: Minas Tirithin taistelusta muutama isku nähdään näyttämöllä, mutta muuten sen käänteet on jätetty näyttämön ulkopuolelle. Helmin syvänteen taistelu ohitetaan kokonaan, ja Rautapihan tuho on enemmänkin ilmoitusluontoinen asia Sarumanille.
Tom Bombadilin hahmo on jätetty leffojen tavoin pois tarinasta. Ulos ovat rajautuneet myös kuningas Theoden ja pitkälti myös hänen tyttärensä Éowyn, joka tosin nähdään lyhyellä videolla. Naishahmoja jäljelle ei jääkään kuin haltiakuningatar Galadriel ja haltia Arwen, joka ei alkuperäisessä kirjassa ole oikeastaan mukana kuin aivan ohimennen.
Näytelmän roolituksessa on oltu avarakatseisia, ja mieshahmoja on roolitettu naisnäyttelijöillä: hobittien rooleissa nähdään Samia lukuunottamatta naisia, samoin Gimli-kääpiön. Toisaalta tarinan ainoan ison naishahmon roolia Galadrielia esittää miesnäyttelijä (Arttu Soilumo).

Näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä, ja erityisen ihastuttavaa on seurata Frodon ja Samin läheistä suhdetta ja sen syvenemistä. Klonkku vie odotetusti huomion kolmannessa näytöksessä.
Näyttelijäkaartia täydentävät Sorin sirkuksen taiteilijat, joiden ansiosta esityksessä nähdään tulensyöksijöitä, ilma-akrobatiaa ja näyttäviä taistelukohtauksia. Sirkustaiteilijoita nähdään myös enttien puvuissa, sillä puun korkuiset olennot kävelevät lavalla puujaloilla.

Esityksen taustalla kuultavalla Tuomas Kantelisen säveltämällä musiikilla on esityksessä iso rooli. Musiikki on sävelletty varta vasten tätä esitystä varten, ja se luo näytelmään elokuvamaisen tunnelman. Kantelinen on onnistunut luomaan hienon musiikin, joka kuulostaa tutulta mutta ei kuitenkaan liian samanlaiselta kuin Howard Shoren elokuvasoundtrackit.
Näin ison tarinan mahduttaminen Tampereen teatterin pienelle lavalle ei olisi mahdollistanut saman kokoluokan lavastusta. Tampere-talo toimii siis Sormusten Herran esityspaikkana paremmin, ja pääsääntöisesti hyvin. Myös yleisöä mahtuu kerralla paljon: sali on istumapaikoiltaan Tampereen teatteriin verrattuna nelinkertainen ja vaikkapa Helsingin kaupunginteatteriin verrattuna kaksinkertainen.
Kauimmat katsomot ovat aika kaukana lavalta, mutta esityksessä hyödynnetään hauskasti isoilta musiikkikeikoilta tuttua tapaa heijastaa videokuvaa äänessä olevan näyttelijän kasvoista lavan molemmin puolin sijoitetuille näytöille.
Tampere-talon iso sali on kuitenkin haasteellinen akustisesti, sillä se on konsertti- ei teatterisali. Näytelmän alussa kesti hetkinen tottua siihen, että näyttelijöiden kaikki puhe kuului mirofonin kautta kaiuttimista, ja äänessä oli voimakas kaiku. Orkesterin soittaessa oli luonnollisempaa, että puhe kuului vahvistettuna. Parilla näyttelijällä oli ensi-illassa myös haasteita mikrofonien kanssa.

Siitäkin huolimatta Taru Sormusten Herrasta on aivan ehdottomasti lämpimien suositusten arvoinen! Tämän kokoluokan produktiotia ei Suomessa usein tehdä, enkä muista, että olisin itse nähnyt kertaakaan teatteriesitystä, jota näyteltäisiin sinfoniaorkesterin säestämänä.
Esitys sopii hyvin kouluikäiselle. Omia kouluikäisiäni en tosin saanut houkuteltua mukaan, mutta omapa on menetyksensä.
Lippu saatu Tampereen teatterilta.