Elektra on raivoisa antiikin tragedia
Richard Straussin yksinäytöksinen Elektra-ooppera on varmasti yksi intensiivisimmistä ja hengästyttävimmistä teoksista, jonka olen nähnyt Kansallisoopperassa. Strauss ei säästele voimaa tai anna laulajille tai kuulijoille armoa, vaan traaginen tarina vyörytetään ilmoille ilman minkäänlaista hengähdystaukoa – aivan kuten hänen toinen hurja oopperansa, Salome, jonka näin viime vuonna.
Molemmille oopperoille on yhteistä kiivas tempo, äärimmäinen intensiviisyys ja ratkaisu esittää oopperat ilman väliaikaa, mikä tekee kokemuksesta yhtäjaksoisen tunnevyöryn.
Elektra perustuu antiikin kreikkalaisen Sofokleen tragediaan, mutta Strauss ja libretisti Hugo von Hofmannsthal tiivistivät sen psykologiseksi draamaksi.
Oopperan keskiössä on kuningas Agamemnonin tytär Elektra. Kuninkaan vaimo Klytaimestra ja tämän rakastaja Aigisthos ovat surmanneet sodasta palanneen kuninkaan, ja nyt Elektra hautoo verikostoa. Hänen siskonsa Krysothemis haluaisi elää vain normaalia elämää ja unelmoi äitiydestä, mutta Elektra ei suostu päästämään irti pakkomielteestään.
Tilanne huipentuu, kun heidän sodassa kuolleeksi luultu veljensä, Orestes, palaa naamioituneena, ja toteuttaa hulluuden partaalla keikkuvan siskonsa haaveileman äidinmurhan. Surmansa saa myös äidin rakastaja.
Teos on ollut aikanaan 1900-luvun alussa poikkeuksellinen sekä Hoffmansthalin näytelmänä että muutamaa vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneena oopperana. Nykykatsoja lienee nähnyt hurjempia ja raaempia tarinoita jo moneen kertaan mutta voi nähdä tarinassa yhteyksiä uusperheen sisäisiin suhteisiin ja sen miten lapsi ei hyväksy äidin uutta kumppania. Tarinassa ja Elektran alistetussa asemassa on tarkoituksellisesti yhtymäkohtia myös Tuhkimo-satuun.
Tässä teoksessa on volyymiä ja voimaa kenties enemmän kuin missään muussa näkemässäni oopperassa. ”Oopperarepertuaarin suurin orkesteri” soittaa nupit kaakossa, eikä musiikki anna katsojalle rauhaa.
Ricarda Merbeth laulaa Elektran roolissa uskomattomalla voimalla ja tarkkuudella. Hän kykenee vaihtamaan hetkessä kostonhimoisesta huudosta hauraaseen, lähes kuiskaavaan suruun. Rooli on hyvin vaativa ja sen hallinta todellinen taidonnäyte.
Ooppera on muutenkin vahvojen naislaulajien juhlaa. Elektran siskon Krysothemiksen roolissa Vida Miknevičiūtė tarjoaa herkkyyttä. Klytaimestraa tulkitseva Sophie Koch puolestaan on lavalla yhtä intensiivinen ja uhkaava kuin Elektrakin. Kahden naisen välinen vihamielinen kohtaaminen on yksi oopperan kohokohdista.
Vahvojen miesten poissaoloa korostaa tässä versiossa myös se, että Orestesin roolissa kuullaan transtaustaista naista, kun Sam Taskinen tuo lavalla tumma bassobaritoninsa, joka on tervetullut vastapaino hysteerisille sopraanoille.
Edesmenneen Patrice Chéreaun ohjaama ja Peter McClintockin uudelleenohjaama Elektra on visuaalisesti ajaton. Näyttämökuva ja puvustus eivät viittaa antiikin Kreikkaan, ja kokonaisuudessa yhdistyvät menneisyys ja nykyisyys. Tulos on voimakas ja armoton oopperaelämys, jossa musiikki, draama ja visuaalisuus pitävät yleisön otteessaan alusta loppuun.
Kuvat: Ilkka Saastamoinen.
Lippu saatu Kansallisoopperalta.