Hannu ja Kerttu -ooppera on synkkä satu

Engelbert Humperdinckin säveltämä Hannu ja Kerttu -ooppera on yksi harvoista oopperoista, joita mainostetaan perheoopperana. Olen halunnut jo jonkin aikaa tutustuttaa myös lapsiamme oopperan maailmaan, joten nyt päätin ottaa 9-vuotiaan poikamme katsomaan tätä teosta Kansallisoopperaan. Oopperatalossa näkyikin ilahduttavan paljon myös muita lapsia.

Hannu ja Kerttu perustuu ainakin omalle ikäluokalleni tuttuun Grimmin veljesten satuun. Huomasin tosin, että lapselleni satu ei ollut tuttu, joten kerroin hänelle pikaisesti ennen oopperan alkua, mistä on kyse.

Köyhissä oloissa elävät Hannu ja Kerttu eksyvät metsään ja löytävät metsästä piparkakkutalon, jossa asuu noita. Lapset syövät taloa nälkäänsä ja jäävät noidan vangeiksi. Noita aikoo syödä lapset, mutta lopulta he onnistuvat saamaan noidan sisään samaan uuniin, jossa lapset on tarkoitus kypsentää, ja paistamaan hänet elävältä. 

Alkuperäisessä sadussa tarinan alku oli muistikuviani ja myös oopperaversiota vieläkin synkempi: Sadussa Hannun ja Kertun perhe oli niin köyhä, että heidän isänsä hylkäsi lapset metsään vaimonsa vaatimuksesta. Lapset löysivät kerran takaisin kotiin seuraamalla peräänsä jättämiään kiviä. Toisella kerralla he yrittivät samaa leivänmuruilla, mutta metsän eläimet söivät leivänmurut.

Tämän kerrottuani mietin, että ehkäpä joidenkin vanhojen satujen onkin tarkoitus jäädä unohduksiin. Oopperassa äiti sentään lähettää lapset metsään poimimaan mansikoita, ei hyljätäkseen heidät, ja huolestuneet vanhemmat lähtevät etsimään lapsia metsästä.

Sadussa noita on myös sokea. Hänen tarkoituksensa on lihottaa Hannu syötävään kuntoon, ja hän tunnustelee Hannun sormesta, onko poika jo saanut riittävästi lihaa luidensa ympärille. Hannu kuitenkin huiputtaa noitaa ja ostaa lisäaikaa ojentamalla tälle kerta toisensa jälkeen keppiä tai luunkappaletta. Oopperassa tämä sivujuoni on jätetty pois, eikä noita ole sokea.

Kansallisoopperan versio on Chicagon Lyric Operan tuotanto, joka on nähty talossa viimeksi vuonna 1996. Oopperan ohjasi silloin Richard Jones, ja uusintaohjauksen takana on Benjamin Davis.

Musiikiltaan ooppera on yhdistelmä wagneriaanista mahtipontisuutta ja lastenlaulumaisia melodioita. Hannu (Polina Liiva) ja Kerttu (Emma Mustaniemi) kärsivät nälästä mutta leikittelevät ja nahistelevat kodissaan kuin ketkä tahansa sisarukset.

Tarina pyörii pitkälti ruoan tai sen puutteen ympärillä. Alussa ihmetellään, miten syötävää ei ole, ja perheen vähäkin maito valuu hukkaan, kun lapset rikkovat maitokannun leikeissään. Äiti (Maiju Vaahtoluoto) raivostuu tästä ja määrää lapset mansikanpoimintaan. Isä (Samuli Takkula) on onnistunut myymään tekemiään luutia ja palaa tällä aikaa kotiin ruokakassin kanssa, ja vanhemmat herkuttelevat ilman lapsia.

Metsässä ollessaan lapset ahmivat kaikki löytämänsä mansikat, näkevät unta ruoasta ja löytävät sittemmin piparkakkutalon. Noidan talon keittiössä herkkuja on niin paljon, että niillä voi jopa mässäillä ja leikkiä ruokasotaa. Itse noita (Roland Liiv) touhuaa keitiössä kuin Muppet Shown ruotsalainen kokki: jauhot ja astiat lentelevät pitkin lavaa, ja yleisöä naurattaa. 

Oopperan loppukohtauksessa nähdään ja kuullaan myös oopperan lapsikuoroa, kun noiden vangitsemat ja nukeiksi muutetut lapset vapautuvat lumouksestaan, ja syövät uunissa hiiltyneen noidan suihinsa.

Oopperan lavastus jätti ristiriitaiset tunnelmat, ja olisin toivonut siihen enemmän leikkisyyttä ja sadunomaisuutta. Alkukohtaukseen sopi hyvin harmaan askeettinen ilme, mutta varsinkin myöhemmissä kohtauksissa oopperan kuvasto oli enemmänkin kauhukatalogista kuin sadusta, ja mietin, onko tunnelma perheoopperana mainostetuksi teokseksi monin paikoin jopa liian pelottavaa.

Alku- ja välisoittojen aikana lavan eteen laskeutui iso lakana, jonka kuva muistutti veren tahrimaa lautasta. Parissa kohtauksessa näyttämö peittyi kuvalla noidan avoimesta kidasta, joka oli valmis puremaan verisillä hampaillaan ja hotkaisemaan lapset. Noidan keittiön jääkaapissa roikkui irtisahattuja raajoja.

Nukkumatti, joka oli sinänsä hienosti nukketeatterina toteutettu, oli sekin kaukana satujen tonttumaisesta unihiekan heittäjästä, ja herkkuja pöytään kantava enkelinsiipinen kokkiarmeija loi enemmänkin uhkaavan kuin lohduttavan tunnelman.

Olisin suonut piparkakkutalon olevan näyttävä ja koko lavan täyttävä rakennelma, onhan se myös yksi koko sadun ikonisimpia asioita. Piparkakkutaloa merkkasi lavalla noidan kidan pohjalla näkyvä täytekakku, ja noidan keittiö näytti piparkakkutalon sydämen sijaan suurtalouskeittiöltä.

Esityksen kesto oli väliaikoineen 2 h 15 min, mikä oli lapselle oikein sopiva. Pidin isona onnistumisena pelkästään sitä, että hän ei kysynyt esityksen aikana kertaakaan, miten pitkään esitys vielä kestää, joten ilmeisen mukaantempaava esitys oli. Lapsen mielestä esityksen parasta antia oli noita, sillä hahmo oli niin hauska. Siitä olin samaa mieltä. Nukkumattia ja enkelinsiipisiä kokkeja hänkin piti odotusteni mukaan pelottavina. 

Ooppera esitetään suomeksi, ja Mikko Koivusalon käännöstyö on erittäin onnistunutta ja kieli elävää. Paikoin tekstitykset tulevat silti tarpeeseen, joten istumapaikka on varsinkin lapselle hyvä olla hieman taaempana, jotta teksityksiä on helpompi lukea.

Kokonaisuutena esityksestä jäi siis hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta tämä klassikkosadun tulkinta oli mielenkiintoinen ja omaperäinen, mutta lapsen näkökulmasta toteutuksessa olisi voinut olla enemmän satumaisuutta ja piparkakkuestetiikkaa. Ja ehkä lopulta kannibalisimin, vaikkakin symbolisen, ympärille kirjoitettu tarina on suunnattu ensisijaisesti aikuisille, ei lapsille. Esityksen suositusikäraja on 7 vuotta.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Ilkka Saastamoinen.