Paluu La Traviatan pariin
Kansallisoopperan kestosuosikki, Giuseppe Verdin La Traviata, on jälleen palannut ohjelmistoon. Näin lähes 40 vuotta ohjelmistossa pyörineen produktion edellisen kerran kahdeksan vuotta sitten, jolloin oma tutkimusmatkani oopperan maailmaan oli vielä alkutaipaleella.
La Traviata, ”langennut nainen”, kertoo keuhkotautiin sairastuneesta kurtisaanista, Violettasta, ja hänen rakkaastaan, Alfredosta. Alfredon isä pakottaa Violettan jättämään Alfredon, sillä tytön epäkunniallinen tausta uhkaa perheen mainetta ja vaarantaa Alfredon siskon avioliittoaikeet. Ooppera perustuu Alexandre Dumas’n teokseen Kamelianainen, joka puolestaan perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.
Koska teos on yksi vaimoni lempioopperoista, halusin palata nyt tämän teoksen ääreen ja katsoa, miltä se näyttäisi ja kuulostaisi nähtyäni välissä kolmisenkymmentä muuta ooperaa. La Traviatan kerrotaan olevan myös maailman esitetyin ooppera. Mihin sen suosio perustuu?
Toisen katsomiskerran oivalluksia
Olen La Traviatan jälkeen nähnyt Verdin oopperoista myös Nabuccon, MacBethin ja Aidan, ja jokainen niistä on tyyliltään hyvin erilainen. Muut ovat historiallisia, monumentaalisia ja osin poliittisia draamoja, kun taas La Traviata sijoittuu Verdin omaan aikaan, 1800-luvun puoliväliin, ja tuntuu siis realistisemmalta.
Nabucco ja Aida ovat suurieleisiä ja kuorokeskeisiä, La Traviata intiimimpi. Vaikka sekin on dramaattinen, on varsinkin ensimmäisessä näytöksessä myös kepeyttä ja salonkielämän loistoa. Tunnetuimmat numerot, Violettan ja Alfredon esittämä juomalaulu ”Libiamo ne’lieti calici” ja Violettan koloratuuribriljeeraus ”Sempre libera”, keinuvat valssin rytmissä.
Musiikillisesti teos edustaa klassista italialaista numero-oopperaa: on resitatiiveja, aarioita ja ensembleja, joilla on selkeät rajat ja omat huipennuksensa. Tässä se eroaa monista myöhemmistä oopperoista, esimerkiksi Wagnerin teoksista, joissa musiikki virtaa lähes katkeamattomana ilman selviä aariarajoja.
Koska teoksen ytimessä on kahden ihmisen suhde, myös aariat ja duetot ovat oopperan keskiössä. Kuorolla on oma roolinsa juhlavieraina, mutta se ei ole niin merkittävä kuin vaikkapa Nabuccossa.
Violettan rooli kantaa koko teoksen
Osasin tällä kertaa arvostaa Violettan roolia enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Rooli on poikkeuksellisen vaativa, sillä laulajalta vaaditaan koloratuurisopraanon nopeita juoksutuksia, myöhemmin lyyrisyyttä ja lopulta haurasta dramaattisuutta. Violetta on myös näyttämöllä lähes koko esityksen ajan.
Pääosassa kuultu Darija Auguštan oli kerrassaan loistava niin säihkyvissä koloratuurinumeroissa kuin hiljaisissa ja dramaattisissa osuuksissa. Vuosien varrella usein kuulemani Sempre Libera oli nyt hyvin tuttu, varsinkin Maria Callaksen esittämänä, ja tutun melodian kuuleminen sai koko oopperan tuntumaan heti läheisemmältä.
Alfredon roolin uusinut Markus Nykänen teki tasaisen varmaa työtä, ja erityisesti loppua kohti hänen äänensä pääsi oikeuksiinsa.
Toisella katsomiskerralla kiinnitin huomiota myös toisen näytöksen juhlaan. Ooppera on yksi harvoista, joissa nähdään balettia: mustalais- ja härkätaistelijaryhmien mukana lavalle saapuu tanssijapari. Kohtaus paitsi tuo muuten hyvin staattiseen näyttämökuvaan liikettä, myös korostaa lähestyvää tragediaa.
Kolminäytöksisen oopperan jakaminen kahteen osaan oli yhä ratkaisu, joka tuntui erikoiselta. Molempien puoliaikojen keskellä oli pieni tauko lavasteiden vaihtamisen ajaksi. Oopperaa voisi aivan hyvin esittää kahdella väliajalla.
Ajaton ja helposti samaistuttava draama
La Traviata on Toscan tavoin hyvä teos aloittelijalle. Tarina on suoraviivainen, musiikki selkeää ja melodista, puvut näyttäviä ja Kansallisoopperan tuotannossa näyttämökuva myös vastaa librettoa ja aikaa, johon tarina sijoittuu. Katsojan ei tarvitse pinnistellä.
Rakkaudesta, uhrautumisesta ja vakavasta sairaudesta kertova tarina on teemoiltaan ajaton, koskettava ja helposti samaistuttava. Ehkä juuri siksi La Traviata palaa ohjelmistoon yhä uudelleen vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Lippu saatu Kansallisoopperalta.
Kuvat: Emma Suominen