Aida tarjoaa sodan realismia Lähi-Idässä
Giuseppe Verdin Aida on yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Itsekin olen ehtinyt nähdä sen aiemmin jo kolmesti hyvin erilaisina versioina. Nyt Aida palasi Kansallisoopperaan täysin uutena Noa Naamatin ohjaamana tulkintana.
Aida on eräänlainen mukaelma Romeosta ja Juliasta. Egypti ja Etopia käyvät sotaa, ja egyptiläinen sotasankari Radames (Giorgi Sturua) on rakastunut etiopialaiseen Orjaan, Aidaan (Monica Zanettin). Radamesin on kuitenkin määrä naida faraon tytär, Amneris (Emilia Rukavina). Myöhemmin käy ilmi, että Aidan isä on Etiopian kuningas Amonasro (Tuomas Pursio), joka tuodaan Egyptiin etiopialaisten sotavankien joukossa.
Mielenkiintoinen yksityiskohta teoksen historiasta on, että se on tehty alun perin Egyptin varakuninkaan tilaustyönä Kairon kuninkaalliseen oopperataloon. Teos sai jo vuoden 1871 ensi-illasssa suuren suosion, ja sitä pidettiin Verdin siihen astisista parhaana oopperana.
Suomessa Aida nähtiin ensimmäisen kerran vuonna 1916, ja se oli myös ensimmäinen ooppera, joka esitettiin vuonna 1919 Suomalaisen Oopperan käyttöön luovutetussa Aleksanteriteatterissa. Kun Suomalainen Ooppera vaihtoi nimensä Suomen Kansallisoopperaksi vuonna 1956, nimen vaihtoa juhlistettiin Aidalla.
1960-luvun jälkeen Aida ei kuitenkaan kuulunut Kansallisoopperan ohjelmistoon ennen kuin se tuotiin nykyiseen oopperataloon vuonna 2010. Sen jälkeen Aida on ollut Kansallisoopperan vakio-ohjelmistoa, ja itsekin näin juuri tämän version kyseisen tuotannon viimeisellä kaudella vuonna 2019.
Kaikissa näkemissäni versioissa näyttämökuva on ollut moderni. Kansallisoopperan edellisessä tuotannossa näyttämökuva sijoittui maailmansotien aikoihin. Savonlinnan oopperajuhlilla oltiin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla nykyajassa. Viime vuonna näin Aidan Veronassa antiikin Rooman ajan amfiteatterissa, ja jättiproduktiossa oltiin jossain muinaisen Egyptin inspiroimassa futuristisessa fantasiamaailmassa.
Tämä tulkinta on selvästi eniten juuri tässä ajassa.
Libretossa ollaan faraoiden ajan egyptissä, näyttämökuvassa taas nykypäivän Lähi-Idässä. Lavasteena on rauniotunut talo ja kumollaan nojaava vesitorni, sotilaat kantavat luotiliivejä ja rynnäkkökiväärejä ja äänimaailmassa kuuluu hävittäjien jylinää ja räjähdyksiä.
Ohjaus korostaa sodan raadollisuutta ja sitä, miten siinä ei ole voittajia. Kuuluisan voitonmarssin aikana näyttämöllä ei juhlita tanssien, vaan Radames käy mielessään läpi sodan kauhuja.
Jo esityksen alku on hyvin dramaattinen, kun pienen tytön äiti kuolee pommin räjähdyksessä, kun hän on noutamassa tytön maahan pudottamaa nukkea. Muutenkin ohjaus on runsas, ja lavalla tapahtuu jokaisen välisoitonkin aikana paljon, erityisesti ensimmäisellä puoliajalla.
Runsaat kuorokohtaukset soivat massiivisina, ja solistit eläytyvät rooleihinsa hienosti. Nyt kun oopperan on nähnyt ja myös kuullut useamman kerran, monet melodiat alkavata kuulostaa tutulta, ja on aina yhtä hienoa kuulla paitsi voitonmarssin trumpettifanfaari, myös sen kuoro-osuus sekä esimerkiksi Radamesin aaria Celeste Aida sekä Aidan aaria O patria mia.
Vaikka suhtaudunkin varauksella oopperoiden modernisointiin ja häiriinnyn usein siitä, jos libretossa ollaan aivan eri ajassa ja paikassa kuin näyttämöllä, tämä versio on todella onnistunut ja vaikuttava. Eskapistisen fantasian rinnalle tarvitaan välillä myös pysäyttävää realismia.
Toisaalta joskus olisi hauska nähdä sellainenkin versio, jossa myös näyttämökuva olisi viety sinne faraoiden aikaan. Uskaltaako joku ohjaaja joskus tarttua näinkin perinteiseen versioon?
Lippu saatu Kansallisoopperalta.
Kuvat: Emma Suominen