Basbas on taas auki, ja ikävä kaikkea normaalia kohtaan lisääntyi
Taas on edessä uudenlainen arki. Koulu loppuivat, koululaisen kesäleirit käynnistyivät, ravintolat ja kaupat alkoivat avautua ja omalle työpaikallekin saa mennä tekemään töitä, jos sille on tarvetta. Kun kuulin, että Basbas avaa ovensa tiistaina klo 16, tein heti pöytävarauksen, ja sain sen juurikin tiistaille klo 16:ksi.
Olimme siis suurin piirtein ensimmäiset asiakkaat pitkän koronasulun jälkeen. Pöydät olivat harvemmassa ja asiakkaita tilassa vähemmän, mutta muuten kaikki näytti olevan ennallaan. Pystyi hetkiseksi unohtamaan kaiken viime kuukausien ikävän ja keskittymään vain hyvään ruokaan. Maistelimme varmuuden vuoksi koko listan alusta loppuun ja otimme kaikille vielä jälkiruoat.
Alkuun burrataa, kukkakaalia ja cashewpähkinää, naattiporkkanaa ja hollandaise-kastiketta, parsaa ja pestoa, lohisashimia ja härkätartaria.
Poika suhtautui ruokiin epäileväisesti, mutta tyttärestä kaikki oli ihanaa. Parasta oli kuulemma väliruokana tarjottu cacio e pepe -pasta.
Itse ihastelin salviarisottoa.
Pääruoat olivat grillattu poron ulkofilee, kampasimpukat sekä makrilli ja beurre blanc.
Olipa kiva käydä syömässä ulkona ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun. Vaikka kotiin on voinut tilata ruokaa, ravintolan pöydässä fiilis on kuitenkin toinen, ja lapsetkin jaksavat jostain syystä istua pidempään paikoillaan ravintolan pöydän ääressä.
Illallinen lopetettiin suklaa- ja raparperijälkkäreihin, ja ehdimme vielä hyvissä ajoin kotiin iltahommiin.
Tytär on tällä viikolla ollut tanssileirillä Tapiolassa, ja koska en nähnyt järkeä kulkea edestakaisin Tapiolan ja keskustan väliä kahdesti päivässä, päätin tehdä työni ihan työpaikallani Keilaniemessä. Toimisto oli lähes tyhjä, ja vain muutamalla muulla oli ollut tarvetta siirtyä etätöistä toimistolle.
Tavallaan toimistollakin jatkettiin etätöitä, sillä kaikki muut tiimiläiset olivat joka tapauksessa etätöissä, joten palaverit hoidettiin edelleen etäyhteyksin. Ensi viikolla etätyöt kuitenkin jatkuvat kotona, sillä pakottavaa tarvetta työskennellä Keilaniemessä ei ole.
Nyt on kuitenkin sanottava, että tämän viikko lisäsi ikävää kaikkea normaalia kohtaan. On ikävä ihmisiä, harrastuksia, elokuvia, teatteria, esiintymisiä lauluyhtyeen kanssa, bänditreenejä… Huomaan myös, että odotan paluuta toimistotyöhön jopa enemmän kuin kesälomaa. Etätöitä voisin tehdä ehkä päivänä tai parina kuukaudessa, mutta muuten etätyöt eivät ole minun juttuni. Kaipaan ihmisten spontaaneja tapaamisia ja sitä, että asioista kuulee ilman, että niitä varten on erikseen järjestettävä videopalaveria.
Nyt etätyöt kuitenkin jatkuvat. Toivotaan, että ne eivät jatku enää elokuussa ja yhteiskunta saadaan pyörimään ilman tämän kevään kaltaista eristäytymistä.