Beauty and the Beast lumoaa aikuisenkin
Yksi kevään odotetuista elokuvaensi-illoista on Disneyn Beauty and the Beast – Kaunotar ja hirviö. Se tuo vuoden 1991 rakastetun animaatioklassikon valkokankaille live action -versiona.
Elokuva jatkaa samaa uusintaversiolinjaa, jota Disney on harrastanut viime vuosina mm. elokuvissa Cinderella – Tuhkimon tarina ja Viidakkokirja. Myös Maleficent kuuluu tavallaan samaan joukkoon, mutta elokuva ei ole varsinainen live action -versio Prinsessa Ruususesta vaan aivan toinen tarina.
En ole nähnyt näistä uusintaversioista kuin Tuhkimon, ja en ollut kovin ihastunut siihen, mutta eipä alkuperäinen Tuhkimokaan kuulu suosikkeihini. Kaunottaresta ja hirviöstä kuultuani tiesin kuitenkin, että sen haluaisin nähdä aivan heti, kun se tulee elokuvateattereihin. Alkuperäinen leffa on Disneyn parhaimpia kautta aikojen, ja trailerit lupailivat hyvää.
Moni ei varmasti tiedä tai muista, miten merkittävä Kaunotar ja hirviö Disneylle aikoinaan oli. Yhtiön 1980-luku ei ollut kovin kummoinen, vaikka Pieni merenneito väläyttelikin valoa tunnelin päässä. Kaunotar ja hirviö oli kuitenkin kaikin tavoin huippumenestys, ja elokuvana jopa niin onnistunut, että se kilpaili vuoden parhaan elokuvan Oscar-patsaasta vuonna 1992 – ensimmäisenä animaationa ikinä. Kaunottaresta ja hirviöstä tehtiin myös Disneyn ensimmäinen näyttämömusikaali, ja se sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 1994. Musikaali oli huippumenestys, ja se pyöri Broadwaylla peräti 13 vuotta (ja nähtiin myös Helsingissä vuonna 2007).
Itse pidin Kaunottaresta ja hirviöstä animaationakin, mutta rakastuin siihen ja sen musiikkiin lähtemättömästi juuri musikaalin kautta. Satuin näkemään sen New Yorkissa juuri ensi-iltavuonna ja kävin katsomassa sen uudelleen Lontoossa ja vielä Helsingissäkin vuosia myöhemmin. Musikaali on edelleen yksi parhaista, joita olen koskaan nähnyt. Odotukset olivat siis hyvin korkealla, kun menin lauantai-iltana Tennispalatsiin katsomaan uutta elokuvaa.
Onneksi elokuva myös lunasti kaikki odotukset, ja pidin siitä todella paljon. Se oli lavastukseltaan, puvustukseltaan ja tehosteiltaan upeaa katsottavaa. Se oli hauska, koskettava ja satumainen. Se oli kaikkea sitä, mitä alkuperäinen animaatiokin oli, mutta tarinaan oli saatu vielä uusia ulottuvuuksia.
Elokuva on hyvin pitkälti, jopa useita repliikkejä myöten, piirroselokuvan juonen mukainen, mutta mukana on myös uusia kohtauksia. Saamme esimerkiksi tietää, miksi Belle asuu isänsä kanssa kahdestaan ja miksi he ovat muuttaneet sihen pieneen maalaiskylään, jossa he asuvat. Myös hirviön lapsuudesta nähdään väläyksiä. Muut pienet erot, jotka havaitsin rajoittuivat lähinnä siihen, että Bellen isä ei olekaan elokuvassa keksijä vaan taiteilija.
Hahmojen tulkinnoissa eroja on tietysti, ja esimerkiksi feministinä tunnettu Emma Watson on tehnyt Bellesta huomattavasti alkuperäistä hahmoa vahvemman ja ohjat omiin käsiinsä ottavan naisen. Pääpiirteissään tarina on kuitenkin uskollisempi alkuperäiselle animaatiolle kuin vaikkapa Cinderella – Tuhkimon tarina.
Uudessa elokuvassa on mukana tietysti kaikki suuret laulunumerot alkuperäisestä elokuvasta. Kaupungin asukkaat toivottavat elokuvan alussa toisilleen Bonjour talojen ikkunoista samalla, kun Belle vaeltelee kaduilla ja laulaa: ”Little town, it’s a quiet village. Every day like the one before”. Gaston ylistää itseään oluttuoppi kädessä pubissa (”No-one’s slick as Gaston…”). Lumière tarjoilee Bellelle illallisen hirviön linnassa, ja lautaset tanssivat Be Our Guestin tahtiin.
Ja tietysti Mrs. Potts esittää elokuvan ikonisen tunnuslaulun samalla kun keltaiseen tanssiaispukuun pukeutunut Belle ja viimeisen päälle groomattu hirviö tanssivat kahdestaan kristallikruunujen alla (”Tale as old as time, song as old as rhyme…”).
Elokuvaan on tehty myös uusia kappaleita, joista hienoin on hirviön laulama Evermore, jonka hän laulaa linnan tornista katsellessaan Bellen laukkaavan kohti kotiaan päästettyään tämän vapaaksi. Elokuvan uudet laulut ovat täysin uusia, eivät Broadway-musikaalista lainattuja.
Elokuvassa on erinomaisesti onnistunut roolitus. Emma Watson sopii täydellisesti Bellen rooliin, ja hänellä on kaunis lauluääni. Hirviönä karjahtelee Downtown Abbeysta tuttu Dan Stevens. Muita ääninäyttelijöitä ovat mm. Ewan McCregor (Lumière), Ian McKellen (Cogsworth) ja Emma Thompson (Mrs. Potts). Gastonina nähdään Luke Evans ja hänen koomista aisapariaan, LeFouta, esittää Josh Gad.
LeFoun hahmosta onkin ehditty jo kohista, sillä tässä elokuvassa hänestä on tehty ”avoimesti” homo. Tämä avoimuus on kuitenkin enemmänkin elokuvan tekijöiden puheissa kuin siinä, mitä valkokankaalla nähdään. Silti kannanotto on yllättävä Disneyltä, joka pitää perinteisesti kielen keskellä suuta.
Hirviön linnan elävät esineet on toteutettu hauskasti, ja hirviökin on animoitu niin elävästi, että on mahdoton sanoa, mikä osa hahmosta on tehty tietokoneella. Hirviön linna on yksinkertaisesti upea.
Poistuin elokuvateatterista kostein silmin, ja vielä pari päivää leffan jälkeenkin huomaan elokuvan tapahtumien ja laulujen pyörivän mielessäni. Katsoisin sen oikeastaan mielellään myös uudelleen. Harva elokuva herättää nykyisin yhtä voimakkaita tunteita, joten jotain poikkeuksellisen hienoa Kaunottaressa ja hirviössä oli.
Elokuvan ikäraja on 12 vuotta, mutta se on perusteltua. Elokuva on aika jännittävä, ja myös hieman animaatiota synkempi. Menee siis vielä useampi vuosi, ennen kuin voin katsoa sen tytön kanssa. Voi, miten hän siitä pitäisikään, kun isäkin oli elokuvasta näin lumoutunut.
Mikäköhän olisi seuraava live action -leffa, jonka toivoisin Disneyn tekevän? Frozen? Liian aikaista. Leijonakuningas? Aladdin! Joo!