Coco on yksi parhaista Disney-animaatioista kautta aikojen

Disney Pixarin uutuuselokuva Coco on ehtinyt ihastuttaa teattereissa jo parin viikon ajan. Näin elokuvan trailerin tammikuun puolella, ja myönnän etten ollut sen perusteella hirvittävän kiinnostunut leffasta.

Vasta kun luin useamman elokuvaa ja sen tarinaa ylistävän jutun, päätin käydä katsomassa sen tyttäreni kanssa. Hyvä, että kävin, sillä elokuva oli yksi parhaista animaatioista, joita olen koskaan nähnyt.

Tapahtumat sijoittuvat meksikolaiseen Kuolleiden päivän juhlaan, Día de los Muertos. Pienessä Santa Cecilian kaupungissa asuvan Miguel-pojan perhe asettelee kuolleiden sukulaistensa kuvia esille kotialttarille ja sijoittelee kuvien eteen herkkuja ja lahjoja. Miguelin perhe on suutareita monessa polvessa, mutta suvun historiassa on nykypäivää edelleen varjostava suru: Miguelin isoisoäidin isä on jättänyt vaimonsa Imeldan, lähtenyt luomaan uraa muusikkona eikä ole koskaan palannut takaisin.

Siitä lähtien musiikki on ollut kielletty perheessä, ja Miguelin isoäiti suhtautuu edelleen hyvin kielteisesti sekä musiikkiin että muusikoihin. Isoäidin äiti, elokuvan nimihahmo Coco, on hänkin vielä elossa, mutta huonossa kunnossa ja dementoitunut.

Miguelin suurin idoli on jo edesmennyt laulaja Ernesto de la Cruz, ja hän haaveilee muusikon urasta esikuvansa tavoin. Muutaman sattumuksen kautta hän saa selville de la Cruzin olevan hänen kadonnut isoisoisoisänsä ja päätyy varastamaan tämän hautamuistomerkistä de la Cruzin kuuluisan kitaran.

Tämä saa aikaan jotain outoa, ja yhtäkkiä Miguel huomaa näkevänsä hautausmaalla kuolleita ihmisiä, jotka ovat saapuneet juhlimaan kuolleiden päivää, katsomaan eläviä läheisiään ja keräilemään mukaansa kotialttareille jätettyjä herkkuja. Miguel on samalla muuttunut itse näkymättömäksi eläviltä mutta pystyy juttelemaan kuolleiden kanssa.

Hän löytääkin pian omia sukulaisiaan ja päätyy näiden mukana kuolleiden maailmaan. Siellä hän kuulee, miten kuolleiden valokuvat toimivat kuolleille passeina, joiden ansiosta he pääsevät Kuolleiden päivänä katsomaan läheisiään. Jos kukaan ei aseta kuolleen omaisen kuvaa esille, hän ei pääse käymään elävien maailmassa, ja kun viimeinenkin ihminen, joka muistaa kuolleen läheisensä, siirtyy ajasta ikuisuuteen, on ihmisen aika siirtyä kuolleiden maailmasta lopulliseen kuolemaan.

Miguelin on päästävä ennen kuolleiden päivän päättymistä takaisin elävien maailmaan, mutta hänen on saatava siihen siunaus joltain kuolleelta omaiseltaan. Hän ei kuitenkaan suostu ottamaan sitä keneltäkään tapaamistaan sukulaisista, sillä siunaukseen liittyisi ehto: pojan on unohdettava musiikki. Hänen on siis löydettävä kadonnut esi-isänsä de la Cruz, joka voisi antaa siunauksen ilman ehtoja.

Mukaan seikkailuun liittyy elävien maailmasta mukana seurannut meksikonkarvatonkoira Dante ja luurankomies Héctor, joka haluaisi kovasti päästä käymään elävien maailmassa, mutta kukaan ei ole laittanut hänen kuvaansa esille.

Synkästä teemastaan huolimatta elokuva ei ole lainkaan pelottava eikä surullinen. Tai ainakaan kovin surullinen. Kuolleiden maailma on viusaalisesti upea paikka, värikäs ja yksityiskohdiltaan rikas, ja kuolleet ihmiset tekevät siellä samoja asioita kuin elävätkin. Luurangot ja pääkallot on tyylitelty lapsiystävällisiksi, eikä kuolemalla säikytellä tai siihen liitetä sen enempää yliluonnollisia asioita.

Teemana kuolema on kuitenkin sellainen, että parissa kohdassa esitetään asioita, jotka ovat animaatioelokuvassa poikkeuksellisia ja hätkähdyttäviä, mutta niistä en viitsi kertoa enempää, sillä en halua spoilata juonta tätä enempää.

Elokuvassa merkittävässä osassa on tietty musiikki, ja sen takana on sama parivaljakko kuin Frozenin Let It Go -hitissä: Kristen Anderson-Lopez ja Robert Lobez. Let It Go:n tavoin myös Cocon teemalaulu, Remember Me, on Oscar-ehdokkaana. Suomalaiset ääninäyttelijät tekevät myös hienot lauluroolit, mm. Luca Elshout Miguelina ja Waltteri Torikka Ernesto de la Cruzina. 

Parasta on kuitenkin tarina. Se toimii hienosti kaikin mahdollisin tavoin, esittelee kauniilla tavalla meksikolaista kulttuuria, musiikkia ja mytologiaa ja muistuttaa suvun ja läheisten ihmisten tärkeydestä. Se on jännittävä, yllätyksellinen ja vauhdikas, muttei kuitenkaan pelottava edes alle kouluikäisen mielestä.

Ei elokuvassa välty kyyneliltäkään, ja tyttäreni lohdutteli useamman kerran: ”Ei isi tarvitse itkeä.” Ei elokuva ollut varsinaisesti surullinen, mutta erityisesti isän ja tyttären välisen ikuisen rakkauden kuvaus oli hyvin koskettava.

Koskettavaa on myös ajatus siitä, miten kuolleet ovat elossa niin pitkään, kun joku muistaa heidät, ja vasta unohdettu ihminen on täysin kuollut. Ei tarvitse uskoa tai olla uskomatta mihinkään, jotta tähän ajatukseen voi yhtyä.

Todella hieno ja ajatuksia herättävä elokuva, ja yksi parhaista Disneyn leffoista kautta aikain. Lämpimät suositukset.