Ensimmäinen päiväkotiviikko
Siinä se sitten oli, paljon puhuttu hoitovapaa. Aika paljon tuli tehtyä ja yhtä paljon jäi tekemättä. Ikimuistoista ja hauskaa se kuitenkin oli. Nyt edessä on ihan tavallinen viikonloppu, jonka jälkeen alkavat työt.
Lapsen osalta hoitovapaa päättyi jo muutaman päivän aiemmin, sillä hän aloitti tällä viikolla päiväkotiharjoittelunsa.
Alku oli pehmeää laskua: ensin käytiin leikkimässä päiväkodin pihassa tunnin verran, seuraavana päivänä leikittiin myös päiväkodin sisällä ja kolmantena päivänä osallistuttiin vielä ruokailuunkin. Neljäntenä päivänä isä häädettiin jo pariksi tunniksi pois päiväkodilta, ja viidentenä päivänä lapsi oli yksin hoitajien ja muiden lasten kanssa kolme tuntia.
Nyt olisi tarkoitus aloittaa normaali arki, jossa lapsi viettää päiväkodissa sen verran kuin kulloinkin katsomme parhaaksi. Näin alussa pyrimme rajoittamaan päiväkodissa vietettävän ajan korkeintaan seitsemään tuntiin päivässä, ensi viikolla vielä sitäkin lyhempään aikaan.
* * *
Sanotaan, että päiväkodin aloittaminen on vanhemmalle rankempaa kuin lapselle, ja kyllä se kieltämättä tuntui aika riipaisevalta jättää lapsi yksin päiväkodin pihalle.
Hän näytti siinä liukumäen reunalla istuessaan niin pieneltä ja muut lapset ja piha niin suurelta.
Mietin mielessäni, että entäpä jos hän vaikka kaatuu ja lyö pienen leukansa johonkin, eikä isi ole vieressä lohduttamassa? Huomaavatko hoitajat sen tarpeeksi nopeasti ja lohduttavat pientä? Meidän pientä?
Kun hän yhtäkkiä huomasi minut pihan toisella puolella, hymyili ja kiirehti luokseni kädet ota syliin -asentoon ojennettuna, huomasin pyyhkiväni silmäkulmiani, vaikken ollut ehtinyt edes poistua mihinkään.
Vilkutusten ja nähdään ihan pian -lupausten jälkeen oli vain käännettävä selkänsä ja jätettävä lapsi päiväkodin pihaan. ”Voit kyllä soittaa ja kysyä, miten menee”, hoitaja lupasi.
* * *
Palasin sovittuun aikaan päiväkodille ja kyselin varovasti: ”No..? Mitenkäs täällä?”
”Tosi hyvin”, sain vastaukseksi.
Tyttö oli ollut iloinen ja reipas, eikä hän ollut missään vaiheessa osoittanut minkäänlaista ikävää. Torstaina tyttö ilmestyi leikkihuoneen oviaukosta omaa tät tät tät -höpötystään hokien, katsoi minuun päin kuin todeten: ”ai säkin olet täällä” ja jatkoi matkaansa toiseen suuntaan. Eikä olisi ollut mitään kiirettä lähteä pois. Kävi hän kyllä jossain välissä vähän halaamassakin, mutta mitään ikävää ei ollut havaittavissa. Perjantaina kaikki oli sujunut yhtä hyvin. Ja ruokakin oli maistunut.
Voisin siis sanoa, että tämä ensimmäinen päiväkotiviikko oli varsinainen suksee!
Kaveri kyllä varoitteli, että hänen lapsensa oli ollut ensimmäisinä päiväkotipäivinä yhtä hyväntuulinen, mutta kun poika oli eräänä päivänä huomannut, että järjestely onkin pysyvämpää laatua, myös itkunappula oli löytynyt.
* * *
Ensi viikolla nähdään sitten, miten sujuu se viimeinen jännittävä asia: päiväunien nukkuminen. Jännitys on tosin viikon aikana vähentynyt aika lailla, sillä saman tien, kun kirjoitin viikko sitten lapsen menevän aina itkien nukkumaan, se loppui seuraavana päivänä. En valehtele. Nyt kun olen nukuttanut hänet vain yksille päiväunille päivässä, hän on monena päivänä jäänyt päiväuniaikaan sänkyyn vilkuttamaan ja lähettelemään lentosuukkoja. Iltaisin hän nukahtaa saman tien, kun hänet kannetaan sänkyyn.
Tähän kohtaan pienet tuuletukset ja voitontanssit!
Ensi viikolla kuulemme, miten unet ovat lähteneet sujumaan päiväkodissa ja onko tyttö pysynyt yhtä hyväntuulisena. Nyt onkin Rouvan vuoro kuskailla lasta viikon verran: hän pitää töistään ainakin osittaisen vapaaviikon ja vie tytön hoitoon viideksi tai kuudeksi tunniksi päivässä.
Minä puolestani yritän keskittyä uuteen työhöni: muistella, miten työpaikalla kuuluikaan käyttäytyä ja miten keskustellaan ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä mitään lapsestani tai blogistani.
Ja sitten pitäisi vielä varovaisesti tiedustella työnantajalta, että mitäs, jos lähtisin töistä tässä jonkin aikaa aina siinä kolmen jälkeen, ettei lapsen hoitopäivistä tulisi yli seitsentuntisia…