HKT:n Peppi vetää oikeista naruista
Luin vain pari päivää sitten Hesarista jutun, joka käsitteli lastenteatteria. Jutun alussa lainattiin teatteriteoreetiiko Konstantin Stanislavskia, jonka kerrotaan sanoneen: ”Aikuisille ja lapsille suunnatun teatterin välillä on yksi ero. Lastenteatterin täytyy olla parempaa.”
Lastenteatterilla menee nyt lujaa, ja Helsingin kaupunginteatterikin palautti ohjelmistoonsa Peppi Pitkätossun, joka sai ensi-iltansa jo kaksi vuotta sitten. Kävimme katsomassa esityksen tiistaina – vain kolme päivää edellisen teatteriretkemme jälkeen. Olin varannut liput jo ennen kuin lauantain Cats-retkemme ajankohta varmistui, joten pääsimme nyt teatteriin näin lyhyellä aikavälillä kahdesti. Mikäpäs siinä, emme me tästä mitenkään kärsineet!
Jos palataan vielä postauksen alun sitaattiin, niin täytyy sanoa, että siinä on kyllä perää. Vaikka itsekin olen melko kriittinen teatterin katsoja, lapset ovat suorastaan armottomia. Jos esitys ei kiinnosta, palaute tulee aika välittömästi ja kiertelemättä: ”Koska tämä loppuu?” Aikuiset todennäköisesti istuvat huononkin esityksen loppuun saakka ja saattavat vielä senkin jälkeen kehua näytöstä hyväksi: ”Parani loppua kohti.”
Pepin kanssa tällaisia lauseita ei tarvittu. Lapsiyleisö uppoutui nauruista päätellen erinomaisesti Pepin kohellukseen, tahallisiin väärinymmärryksiin ja aikuisia hermostuttavaan näsäviisauteen. Seurasin omaakin tytärtäni vaivihkaa sivusilmällä, ja kyllä hän katsoi näytelmää leveä hymy kasvoillaan. Kun Peppi heitti pieru-kakka-räkä-vitsejään, tyttö katsahti minuun päin kuin tarkastaakseen, voiko näille asioille nauraa. Siitä vaan, anna mennä!
Peppi oli esityksenä hyvin odotusten mukainen. Tarina on niin tuttu ja nähty erilaisina tv-, näytelmä- ja nukketeatteriversioina niin monta kertaa, että tällaisen vanhan jäärän on vaikea yllättyä juuri mistään. Peppi (Anna-Riikka Rajanen/Maija Lang), Tommi (Petrus Kähkönen) ja Annika (Raili Raitala) viihdyttävät onnistuneesti lapsia, mutta aikuiskatsojat löytänevät toisen tason näytelmän sivuhahmoista.
Esimerkiksi steppaavat poliisit Jeppe ja Juppe (Risto Kaskilahti ja Tuukka Leppänen) tuovat näytelmään omaa huumoriansa, ja paikoitellen vaikutti siltä kuin näyttelijät improvisoisivat osan repliikeistä yrittäen pudottaa toisensa lavalla. Sitä oli hauska seurata.
Mainio hahmo oli myös sosiaaliviraston rouva Ryppynaama… siis Ryöppyvaara (Ursula Salo/Helena Haaranen).
Aikamoista kohellusta esitys on, ja Peppi juuri niin ihanan ärsyttävän energinen kuin pitääkin. Poistuimme teatterista hymyssä suin ja olimme yksimielisiä siitä, että kyllä kannatti katsoa. Oli hauskaa näyttää tytölle myös teatteritaloa, jossa hän ei ollut käynyt aikaisemmin rakennuksen remontin vuoksi.
Mutta mikäpäs oli vastaus siihen suureen kysymykseen, jonka halusin tietää: Kumpi oli parempi Tampereen Cats vai Helsingin Peppi?
”Cats”, vastasi tyttö.
Okei, okei, onhan kyse aivan erilaisista teoksista, joten onhan se kuin vertaisi omenoita ja appelsiineja, kuten sanotaan. Onneksi nämä eivät ole kuitenkaan toisiaan pois sulkevia asioita: voi nauttia sekä appelsiineista että omenista, lastennäytelmistä että musikaaleista!
Näyttämökuvat: Mirka Kleemola, HKT.
hkt.fi/esitykset/peppi-pitkatossu/
Liput esitykseen saatu HKT:lta.
* * *
Kävimme Rouvan kanssa katsomassa hiljattain myös HKT:n Myrskyluodon Maijan. Arvio täällä.