Islannissa kaikki on paremmin
Mitä enemmän Satu Rämö kertoo Islannista, sitä myyttisemmältä paikka kuulostaa. Jos et ole vielä lukenut hänen mahtavaa Islantilainen voittaa aina -kirjaansa (WSOY 2015), tee se ensi tilassa, ja etsi sitten käsiisi tämän vuoden uutuus, Islantilainen kodinonni (WSOY 2018).
Jos et tunne Satua entuudestaan, kerrottakoon että hän on Suomesta Islantiin muuttanut monialayrittäjä, joka asuu islantilaisen miehensä ja kahden lapsensa kanssa Reykjavikissa. Hän paitsi kirjoittaa kirjoja, työskentelee myös toimittajana, bloggaajana (salamatkustaja.com) ja matkailuyrittäjänä, pyörittää Reykjavikissa designliikettä ja juontaa vielä Hanne Valtarin kanssa Unelmaduunarit-podcastia. Hengästyttävää. En voi kuin ihailla tällaista ahkeruutta.
Kuvat ovat Islantilainen kodinonni -kirjan julkkareista muutaman viikon takaa. Tarjolla oli mm. todella hyviä islantilaisia lakusuklaita ja maailman parasta skyr-kakkua, jonka resepti löytyy myös kirjasta.
Ensin mainitsemassani kirjassa Satu kertoo siitä, miten islantilaiset uskovat olevansa parhaita kaikessa mihin ryhtyvät ja ihmeellisen usein myös onnistuvat siinä. Kirja on hauska kertomus siitä, miltä pieni saarivaltio keskellä Atlanttia näyttää suomalaisin silmin, mutta siinä on myös vakavampi puoli, joka kattaa mm. Islannin rahoitusmarkkinoiden ylikuumenemisen ja vuoden 2008 pankkikriisin.
Uusimmassa kirjassaan Satu valottaa islantilaista perhe-elämää, tasa-arvokäsitystä ja sitä, miten islantilaiset hoitavat lapsensa. Ja tässä muutamat spoilerit:
1) Islantilaiset isät pitävät perhevapaita eniten Pohjoismaissa, sillä 3+3+3-mallissa yksi kolmen kuukauden jakso on korvamerkitty vain isille, yksi jakso äidille, ja kolmannesta perheet saavat päättää itse.
2) Lähes kaikki lapset aloittavat päiväkodin kaksivuotiaina, mutta yliopiston tarjoamaan (!) päiväkotiin lapsen voi viedä jo puolivuotiaana. Yllättävän monella opiskelijalla onkin lapsia.
3) Lapset kulkevat mukana kaikkialla, ja lasten tuominen työpaikoille on niin yleistä, että monilla työpaikoilla on varta vasten leikkihuoneet.
4) Erityisen ilahduttava on islantilainen sanonta: ”Kotona kasvatettu lapsi on tyhmä.” Tällä ei viitata siihen, hoidetaanko lapsi juuri kotona vai päiväkodissa vaan siihen, että lasten kanssa kuuluu tehdä asioita, mennä ja nähdä, ja islantilainen yhteiskunta tuntuukin suhtautuvan lapsiin suvaitsevaisemmin kuin suomalaiset.
Islannissa on monia muitakin hyväksi osoittautuneita ideoita, joista voisi ottaa mallia Suomeen. Esimerkiksi lasten harrastukset järjestetään heti koulupäivän jälkeen ennen kuin vanhempien työpäivä päättyy. Isommissa asutuskeskuksissa urheiluseurat käyvät poimimassa lapset suoraan koulusta ja kuljettavat heidät treeneihin. Kun vanhempien työpäivä on ohi, he noutavat lapset harrastuspaikoiltaan ja vievät kotiin, eikä heidän tarvitse enää lähteä viemään lapsia harrastuksiin.
Reykjavikin kaupunki antaa myös jokaiselle lapselle 300 euron suuruisen harrastetukimaksun, jonka voi käyttää vaikkapa juuri urheiluseurojen jäsenmaksuihin.
Islantilaisnuorten päihteidenkäyttö on varmasti juuri näistä syistä suorastaan romahtanut viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana ja on merkittävästi vähäisempää kuin Suomessa.
Satu kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että kirjan olisi toivonut jatkuvan pidempäänkin. Hänellä on hieno ja ainutlaatuinen taito yhdistää henkilökohtaista, kepeää ja itseironista tekstiä faktapitoiseen ja analyyttiseen kuvaukseen yhteiskunnallisista asioista. Kirja kertoo siis paitsi Islannista, myös kirjailijan omasta elämästä ja sopeutumisesta viikinkien maan tavoille.
Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa Islanti tai jotka ovat joskus miettineet, voisiko perheasioita hoitaa toisinkin kuin Suomessa tehdään.
Vaikka kaikki tuntuukin olevan Islannissa paremmin, on Islannissa sentään korkea hintataso ja Suomeakin kurjempi ilmasto. Satu naureskeleekin, että hänen perheelleen, erityisesti lapsille, Suomi on lämmin ja halpa etelän lomakohde.
Universumi on tasapainossa.