Isyyden kielletyt tunteet

Sain Väestöliitolta arvioitavaksi suositun Isyyden kielletyt tunteet -kirjan (toim. Juha Jämsä & Susa Kalliomaa, VL-Markkinointi Oy 2010), jossa analysoidaan 93 isän kirjoituksia isyydestä ja siihen liittyvistä tunteista. Kirja on jo pari vuotta vanha, ja se on jatkoa Väestöliiton aiemmin julkaisemalle Äidin kielletyt tunteet -teokselle.

Kirjassa eri asiantuntijat käsittelevät vastauksia teemoittain kuten stereotyyppiset isäkuvat, isänrakkaus, syyllisyys, jaksaminen, masennus ja seksuaalisuus. 

Oli mielenkiintoista kuulla, miten eri tavalla isät kirjoittivat negatiivisista tunteistaan äiteihin verrattuna. Siinä missä edellisen opuksen äidit olivat kokeneet vapauttavana, että ”kielteisistä tunteista saa viimein puhua”, isät olivatkin korostaneet onnellisuuttaan:

”…useat aineiston tarinat viittasivat kysyttyihin vaikeisiin tunteisiin kuin ohimennen ja keskittyivät sitten kertomaan, kuinka hienoa vanhemmuus on ja erityisesti, kuinka merkittävä elävä suhde omaan lapseen on ollut.”

Syyksi epäillään sitä, että molemmat haluavat kertoa siitä, mikä ei ole kulttuurisesti odotettua. Äidinhän kuuluu tuoksua pullalta ja isän olla vähän etäinen.

”Eräässä mielessä isien kiellettyjä tunteita tuntuvat siis olevan onnen, ilon ja onnistumisen tunteet.”

Mielenkiintoinen ajatus.

Muuten kirjan kirjoittajat eivät pyri tekemään yleistyksiä vaan esittelevät tutkimusaineiston tuloksia näytteinä eräiden isien ajatuksista. Aineisto on laadullinen, eikä sitä ole siis mahdollista tarkastella edustavana otoksena suomalaisista isistä eikä edes tietynlaisten isien tunteista. Kirjan toimittajat toteavat itsekin, että vastaajiksi on valikoitunut miehiä, joita aihepiiri oli puhutellut: ”super-isiä” ja toisaalta myös vihaisia ja katkeroituneita miehiä.

* * *

Mietin kirjan lukemisen aikana useampaan otteeseen, kenelle kirja on kirjoitettu ja kenelle suosittelisin sitä.

Ensimmäistä lastaan odottava tai siitä vasta haaveileva mies voi kokea pelottavina tekstit, joissa kuvataan avioparin etääntymistä toisistaan tai sitä, miten isä on eron myötä käytännössä menettänyt lapsensa. Toisaalta jo isäksi tulleena, keski-ikää lähestyvänä ja omaa ajatusmaailmaani turhankin paljon analysoivana miehenä en kokenut suuria ahaa-elämyksiä lukiessani, että miehilläkin on erilaisia tunteita ja lapsen saaminen on suuri koetus niin äidille, isälle kuin parisuhteellekin.

Sitten oivalsin, että kirjaa pitääkin suositella isien sijaan äideille. Kyllä mies omat ajatuksensa tietää, ja ei niiden sanoiksi pukeminen ole välttämättä sen helpompaa kirjan lukemisen jälkeenkään. Naisille kirjan tekstit voivat olla silmiä avaavia.

* * *

Kirjan loppupuolella Juha Jämsä kirjoittaa siitä, miten isät nähdään helposti toissijaisiksi vanhemmiksi ja kommentoi osuvasti jälleen ajankohtaista sankari-isyyttä:

”Yksi isyyden toissijaistamisen muoto on yhteiskunnalliset legendat osallistuvista sankari-isistä, joita media nostaa esiin suurin otsikoin. (…) Samalla tulee kuitenkin korostettua, että sankari-isä on pelkkä poikkeus todellisesta asiantilasta, antisankari-isästä. Kyseenalaistamattomat tarinat sankari-isistä siis vahvistavat osaltaan käsitystä siitä, että vain poikkeukselliset miesyksilöt kykenevät täysivaltaiseen vanhemmuuteen.”

Niin, kyllähän tässä kohdassa tuli pohdittua, olenko itse vahvistamassa tätä legendaa kirjoituksillani. Toivottavasti en, sillä se olisi vähän kiusallista.

Vaikka olisinkin miesyksilönä poikkeuksellinen, isänä olen varmasti aivan keskinkertainen. Ja se riittää.