Isyys ja isällisyys

”Oi, teille tulee vauva! Vauvat on ihania”, ihasteli kollegani muutama viikko sitten. ”Ömm, joo”, vastasin tähän ja jäin miettimään, miksi hämmennyin kommentista niin kovasti. Tuleva isä ja kaikkea. Jos joku sanoisi, että koiranpennut tai vaikkapa punajuuriruoat ovat ihania, olisin varmasti samaa mieltä. Mutta että toisten ihmisten vauvat?

Lähipiiriini ei ole koskaan kuulunut hirveästi lapsia, ja niitä lähimpiäkään en valitettavasti tapaa tarpeeksi usein. Minulle ei siis ole muodostunut luontevaa tapaa olla lasten, varsinkaan vauvaikäisten, kanssa.

”Pidätkö lapsista?” olen kuullut kysyttävän. ”Pidätkö itse aikuisista?” voisi ehdottaa vastakysymykseksi. Ei kai ikä määrittele sitä, pitääkö jostain ihmisestä vai ei. Jos pitää tietyistä lapsista, onko pakko pitää kaikista?

Pitäisikö minun olla huolissani siitä, että vieraiden tai puolituttujen ihmisten lapset eivät herätä minussa suurempaa hoivaviettiä tai että ihastelen kadulla vastaantulevaa koiranpentua huomattavasti enemmän kuin rattaissa istuvaa pientä ihmistä?

”Tästä teillekin vähän vauvakuumetta”, hymyili eräs äiti jokunen aika sitten ja istutti imeväisensä syliini. Hymyilin hieman vaivautuneena ja heiluttelin vauvaa polvellani tuntematta juuri muuta kuin tarvetta antaa toukka takaisin äidilleen.

Tarkoittaako tämä siis sitä, että en ole kuitenkaan kovin isällinen? Voiko olla hyvä isä, vaikka ei tunne itseään isälliseksi? Onko se ominaisuus, joka kehittyy luonnostaan sitten, kun on itse isä? Onkos tällaista edes soveliasta pohtia ääneen?