Joulupukin vastaanotto
No, kyllähän minäkin sitä mietin. Milloin kertoa lapselle totuus?
On niin kovin liikuttavaa, miten syvä lapsen usko joulupukkiin voi olla.
Vaikka hän tuntuu näkevän, kuulevan ja ymmärtävän kaiken ja haistavan pienenkin vilpin asiassa kuin asiassa sadan metrin päästä, hän ei ole kertaakaan esittänyt pienintäkään epäilystä siitä, että joulupukki ei olisi oikea henkilö. Ei, vaikka pukki näyttää joka ikisessä kuvassakin aivan erilaiselta ja jättää lahjansa oven taakse Ikean kassissa juuri silloin, kun isi on viemässä roskia.
Usko kahteen muuhun olentoon on tosin jo alkanut kadota.
Ensinnäkin hammaskeiju, joka vielä pari hammasta sitten muisti jättää kolikon tyynyn alle, unohti tehdä vastaavan kahden viimeisimmän maitohampaan kohdalla. Päätelmä oli, että hammaskeiju olisikin isi, joka on muutenkin vähän hajamielinen. Mitään en myöntänyt.
Toinen on se tonttu, joka tuo joulun alla yllätykset keittiön ovessa roikkuvaan pussikalenteriin. Vielä viime vuonna tämän tontun olemassaolosta ei ollut epäilystäkään, mutta eilen, kun tonttu oli tuonut ensimmäiset tämän joulun yllätykset pussukkaan, epäilys taisi ollakin jo lähes varma tieto. ”Nämä tikkarit ovat Chjokosta. Kuka nämä on ostanut? Äitikö?” Lukutaidotonta on helpompi huijata.
Jännä nähdä, mitä hän tuumaa, kun jätän pussukkaan töistä saamani Angry Birds -heijastimet.
Stockan joulupukin tapaaminen eilen oli jännittävä hetki, ja vaikka pukin epäilyttävän tuuhea parta herättikin kysymyksiä, itse pukkia ei kyseenalaistettu. Miten ihailevan intensiivisiä katseita pukki sai, ja miten lumoutunut pieni ihminen olikaan tämän merkkihenkilön tapaamisesta?
Tapaaminen oli itselleni myös kovin liikuttava. Epäilen nimittäin kovasti, että ensi jouluun mennessä totuus on jo paljastunut.