Kiitos Ultra Bra

Lämpenin Ultra Bralle hitaasti.

Kun he julkaisivat ensimmäisen levynsä, Vapaaherran elämää, pidin musiikkia liian erikoisena ja kappaleiden sanoituksia outoina. Kahdeksanvuotiaana-kappaleessa oli kyllä jotain hauskaa, mutta muuten en oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Ovatko nämä protestilauluja? Onko tässä jotain sosialistista? Kuka ihme on Ken Saro-Wiwa?

Mutta aivan yllättäen, vuonna 1997, huomasin yhtäkkiä pitäväni yhtyeen uudesta Kroketti-levystä, jolta löytyy edelleen useita lempibiiseistäni yhtyeeltä: Savanni nukahtaa, Minä suojelen sinua kaikelta, Sinä lähdit pois. Sanoitukset olivat edelleen hyvin poikkeuksellisia muuhun suomalaiseen valtavirtamusiikkiin verrattuna, mutta musiikki oli jo lähempänä valtavirtaa lukuunottamatta neljän laulajan stemmalaulua ja jykevää torvisektiota.

Albumista tulikin edeltäjäänsä suurempi suksee myös valtakunnallisesti, ja se lienee Ultra Bran menestynein levy. Kaksi seuraavaa levyä, Kalifornia ja Vesireittejä, ostinkin heti, kun ne ilmestyivät ja kuuntelimme niitä hyvin paljon.

En kuitenkaan koskaan kuullut bändiä livenä. En ylipäänsä käynyt paljoa keikoilla, eikä minulla ole myöskään minkäänlaista muistikuvaa, kävikö Ultra Bra edes useasti Jyväskylässä, jossa silloin asuimme.

Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu hassulta, miten vähän aikaa Ultra Bra oli ylipäänsä olemassa ja miten ison jäljen se jätti omaan sukupolveeni. Kroketin ja Vesireittien välillä oli vain kolme vuotta, ja jo vuonna 2001 yhtye ilmoitti lopettavansa. Mutta juuri niihin samoihin aikoihin omassa elämässä tapahtui tietysti paljon isoja muutoksia.

Samoihin aikoihin olin alkanut seurustella nykyisen vaimoni kanssa, joten Ultra Bra edustaa jollain tavalla minulle myös aikuistumista ja uuden aikakauden alkua elämässä. Ultra Bra kuului itselläni opiskeluaikaan, ja kun bändi lopetti, myös opintoni olivat loppusuoralla.

Ultra Bran viimeiset keikat vuonna 2001 olivat lokakuussa Tavastialla. Olimme juuri viettäneet koko kesän Helsingissä ja tiesimme muuttavamme kaupunkiin jo seuraavana keväänä. Helsingin-matka tuntui kuitenkin silloin liian vaivalloiselta vain sen yhden keikan vuoksi, joten en hankkinut lippua keikalle. Rouvakin taisi olla juuri samaan aikaan opintomatkalla, joten hän ei olisi päässyt mukaan.

Ja tätä harmittelin vuosikaudet, kunnes kymmenen vuotta myöhemmin yhtye teki pienen comebackin Pekka Haaviston presidenttikampanjan tukikonsertissa vuonna 2012. Olimme Rouvan kanssa lähes eturivissä.

Viime kesän festarikeikat olisivat kyllä kiinnostaneet teoriassa, mutta käytännössä festareille lähteminen ei ollut todellinen vaihtoehto lastenhoitojärjestelyineen.

Nyt pääsen vihdoin varsinaiseen aiheeseen eli eiliseen. Olimme siis Hartwall-areenan keikalla monen muun tavoin. Konsertti oli varsinainen nostalgiapläjäys kuten voit edellä olleen kuvauksen perusteella kuvitella.

Tasan kahden tunnin mittaiseen konserttiin mahtui 31 kappaletta. Kuulin sillä kaikki kappaleet, jotka toivoinkin kuulevani, ja ne kuulostivat juuri siltä miltä pitikin. Sovitukset olivat uskollisia levytyksille, ilman kummempia kikkailuja, ja jousi- ja torvisektiot soivat mahtipontisesti. Jännää, miten niin monen laulun sanat löytyivät edelleen muistin syövereistä, vaikka niitä ei ole kuullut aikoihin.

Yksi hienoimmista asioista oli videoscreeni ja laulujen taustalla olevat videot. Niiden lisäksi konsertissa ei ollut muuta show'ta mutta en sitä kaivannutkaan. Nostalgisin fiilis tuli videosta, jossa yhtyeen muusikot viettivät mökkiviikonloppua joskus 20 vuotta sitten. Kaikki olivat videolla niin nuoria, ja siinä he nyt olivat lavalla 20 vuotta kokeneempina. Aivan kuin mekin yleisössä. 

Kiitos Ultra Bra, oli hauska nähdä. Onko nyt aika heittää lopulliset hyvästit?