Kohti uutta normaalia
Yli kahdeksan viikon etäkoulujakso päättyy pian, ja on aika siirtyä kohti ”uutta normaalia”. Meidän perheessämme se tarkoittaa sitä, että vanhempien etätyöskentely jatkuu toistaiseksi mutta lapset palaavat päiväkotiin, kouluun ja iltapäiväkerhoon, ja tytär pääsee käymään myös taidekoulussaan.
Julkisia kulkuvälineitä vältetään edelleen, ja sen kerran, kun johonkin pitää liikkua vaikkapa metrolla, pidetään kasvomaskia.
Lastenhoitajan kanssa on sovittu, että hän jatkaa käyntejään normaalisti, ja voimme vaikka käydä puuhailemassa mökillä ilman lapsia. Myös siivooja tulee taas siivoamaan ensi viikolla, ah.
Jatkan edelleen kuntoilua kotona, mutta omat lauluyhtye- ja bänditreenini on peruttu toistaiseksi. Kesäleireistä, joille koululainen oli ilmoitettu, toteutuu kaksi kolmesta. Yrittänemme vielä löytää jonkin muun leirin sen yhden perutun tilalle, mikäli hän itse niin haluaa.
Ehkä tämä on turnausväsymystä tai vain seurausta siitä tiedosta, että etäkoulunkäynti päättyy tällä viikolla, mutta viimeisen parin viikon aikana on ollut vaikea motivoitua tai keskittyä yhtään mihinkään ja nyt vain odotan sitä ”uuden normaalin” alkua.
Ihan suoraan sanottuna kahden aikuisen on mahdotonta yrittää tehdä etätöitä kotona, jos kotona on ekaluokkalainen ja päiväkoti-ikäinen. Toinen vanhemmista ehkä pystyy keskittymään johonkin palaveriin suljetun oven takana, mutta toisen työt keskeytyvät jatkuvasti milloin minkäkin kysymyksen, ongelman tai avuntarpeen vuoksi.
Ensimmäiset viikot menivät tsempatessa ja yrittäessä keksiä arkeen toimivia käytäntöjä, ja alun järkytyksen jälkeen koittikin muutaman viikon ”Hei, tämähän voikin toimia!”-vaihe. Silloin koulutehtäviä riitti koululaisella useammaksi tunniksi, teimme päivien ohjelmista aikatauluja ja pienempi sai leikkiä omassa rauhassa legoillaan.
Mutta sitten koulutehtävien määrä alkoi vähentyä ja koululainen teki läksynsä jo ennen aamupalaa ja videopuhelua opettajan kanssa, jolloin päiviin alkoi jäädä yhä enemmän vapaata leikkiaikaa ja samalla väheni se aika, jolloin itselläni oli mahdollista keskittyä töihin.
Minkäänlainen aikataulutus ei auta siihen, että neljän seinän sisälle suljetut lapset keksivät riitaa pienimmästäkin aiheesta, kun sille päälle sattuvat. Ja kun yhdessä ollaan joka päivä aamusta iltaan, sille päälle satutaan usein.
Eivät lapset ole varmasti nahistelleet yhdessä vietettyyn aikaan suhteutettuna yhtään sen enempää kuin normaalistikaan, mutta kun yhdessä vietettyä aikaa onkin moninkertaisesti, myös riitelyn absoluuttinen määrä on moninkertaistunut. Ehkä aika on jonain päivän kullannut muistot ja mietimme, miten kivaa olikaan olla kotona koko perheen kanssa pari kuukautta.
Odotan myös innolla sitä, että joku muu ulkoiluttaa lapset arkisin. Kyse ei ole edes vain siitä, että 7- ja 3-vuotiaiden on vaikea keksiä yhteisiä leikkejä vaan siitä, miten vaikeaa ulos lähteminen ja kotiin palaaminen voikaan olla. Se, että saa molemmat lapset lopettamaan leikkinsä, käymään vessassa ja pukeutumaan yhtäaikaa säähän sopiviin vaatteisiin on monena päivän sellainen show, että meinaa lähteä taju. Eikä se ulkoleikkien lopettaminen ja kotiin paluu ole useinkaan yhtään sen helpompaa.
Tässä sivussa olen seurannut uutisointia pandemian etenemisestä ja rajoitusten purkamisesta ja ollut sekä hämmentynyt että ärsyyntynyt keskenään täysin ristiriitaisten asiantuntijalausuntojen ristitulesta. Toisten mielestä kun tauti olisi pitänyt tukahduttaa yhä tiukemmilla rajoituksilla ja toisten mukaan rajoitukset olivat jo nyt aivan liian tiukkoja, ja nyt edessä on uusi ja pahempi aalto. Arvailua, spekulointia, mielipiteitä. Turhauttaa, ärsyttää, ahdistaa.
Mutta nyt odotan sitä, että saan nukkua arkisin vähän pidempään, ja kun kukaan ei ole keskeyttämässä, työpäivä on tehty neljään mennessä. Ehkä tämä etätyökin tästä vielä iloksi muuttuu, ja pessimistisimmät asiantuntijat ovat arvailuissaan väärässä.