Lapsi ja koiravanhus

Minulta toivottiin postausta Eppu-koirastamme, ja huomasin, että on todella ehtinyt vierähtää pitkä tovi siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut koirasta ja sen yhteiselosta lapsen kanssa.

Kerrataan taustat: 11-vuotias koiraherra, joka on aina vihannut lapsia, huomaa yhtäkkiä, että hänen kotonaan asuu meluava, kovakourainen ja arvaamaton mini-ihminen. Tämä pieni ihminen puolestaan pitää koiraa kaikkein kiinnostavimpana asiana, joka taloudesta löytyy heti isänsä matkapuhelimen jälkeen. Tästä seuraa murinaa, hampaiden näyttämistä ja säikähdyksiä kaikille osapuolille.

Nyt Eppu on jo 13,5-vuotias vanhus ja huomattavasti rennompi kuin 2,5 vuotta sitten.

Tyttö ensinnäkin ymmärsi vihdoin, mitä tarkoittaa ”nätisti”. Se tarkoittaa sitä, että Eppua on käsiteltävä varoen. Sitä ei saa lähestyä yllättäen tai säikäyttää juoksemalla kohti. Kun Eppua silittää, se on tehtävä hellästi ja niin, että Eppu näkee lähestyvän käden. Ja mikä tärkeintä: jos Eppu murisee, se tarkoittaa: ”Anna olla, mene muualle”, ja sitä pitää kunnioittaa.

Nykyisin he mahtuvat jo samalle sohvalle ja lapsi saa jopa halia ja suukotella koiraa.

Toisinaan Eppu myös hakeutuu nukkumaan tytön huoneeseen hänen sänkynsä vieressä olevalle runkopatjalle, ja monina öinä se nukkuu koko yön siellä.

Tyttö puolestaan on superonnellinen, kun käymme nykyisin hakemassa hänet päiväkodista Epun kanssa. Hän kertoo muille ylpeänä, miten Eppu on hänen koiransa, ja hän myös taluttaa koiraa toisinaan osan matkasta takaisin kotiin. Kotona hän saa riisua koiran valjaat ja takin ja tekeekin sen jo todella taitavasti.

Tyttö osaa myös ojentaa vanhempiaan. Kun huutelemme Rouvan kanssa Eppua ulos lähdettäessä kymmenen kertaa ennen kuin se kuulee, ja äänen volyymi nousee joka kerta, tyttö saattaa katsoo meitä tuohtuneena ja muistuttaa: ”Hei! Eppu on jo vanha koira!”

Ja todella: vanha se alkaa olla. Kuulo ja näkö ovat heikentyneet, mutta toisaalta sydänvika ei ole edennyt huonompaan suuntaan. Se nukkuu enemmän ja leikkii vähemmän kuin ennen, mutta toisaalta se käyttäytyy ulkona ja nuuskii paikkoja kuin pentukoira.

Mielessä on eräskin kohtaaminen kadulla, kun joku kysyi Epun ikää. ”Kolmetoista”, vastasi Rouva.

”Ai siis aivan pentu vielä, 13 kuukautta.”

”Ei, vaan vuotta.”

”Ihana Eppu”, sanoo tyttö ja muiskauttaa suukon sen päälaelle.

Eikä Eppu näytä panevan lainkaan pahakseen.