Lepopäivä

Viikko oli sen verran väsyttävä, että suunnittelin aiemmin julkaisevani tämän postauksen otsikolla ”Pahimpia on aamut… ja illat”. Yhdentoista tunnin yöunien ja leppoisan sunnuntaibrunssin jälkeen olo oli kuitenkin niin levännyt ja lapsikin niin aurinkoisella tuulella, että se alkoi tuntua väärältä.

Viikon puolivälissä tunnelma ei ollut lainkaan yhtä seesteinen. Sen lisäksi, että olen nukkunut liian vähän ja yrittänyt totutella heräämään epäinhimillisen aikaisin (kuudelta), myös tyttö on ollut lähes koko viikon erittäin kiukkuinen iltaisin.

Päiväunet ovat jääneet monena päivänä päiväkodissa vain noin tunnin mittaisiksi, eikä tyttö ole suostunut nukkumaan toisia päiväunia enää kotona, vaikka hän on alkanut herätä samoihin aikoihin kuin mekin. Illat ovat sitten olleetkin aikamoista show’ta: kaatuilua, itkeskelyä, tavaroiden levittelemistä, kirkumista ja puremista. Yritäpä siinä sitten olla itse hermostumatta ja hokematta ei-sanaa.

Päiväkodissa hän on kuitenkin edelleen oikea hymytyttö. Hoitajat kutsuvat häntä ilopilleriksi, sillä hän on aina niin hyväntuulinen. Kivat heille. Me olemme nähneet tällä viikolla oikeastaan vain sen tytön, joka alkaa kirkua kaaressa heti, kun hänet laitetaan kantoreppuun päiväkodin pihassa.

Hän on ollut hoidossa päivittäin noin yhdeksästä neljään, ja me olemme rouvan kanssa rytmittäneet omat työpäivämme sen ympärille. Jos minulla on hakuvuoro, lähden töistä viimeistään puoli neljältä, joten työpäiväni alkaa siinä seitsemän aikoihin.

Siihen vielä iltakiukuttelut päälle, niin koko perhe on ollut aika voipunut jo muutaman työpäivän jälkeen. Ja seuraavana päivänä luvassa on sama jumppa. Ei ihme, että Maija Vilkkumaa on laulanut useana päivänä pääni sisällä: ”Ja pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy…”

Viikon loppua kohden iltakiukut kuitenkin jäivät, ja perjantaina tyttö oli taas oma suloinen itsensä myös kotona. Hän olikin nukkunut silloin päiväkodissa kahden tunnin päiväunet.

Perjantain ja lauantain välinen yö oli kyllä ihmeellistä itkeskelyä, ja lauantaina tyttö heräsi arkiaikatalun mukaan jo puoli seitsemän aikoihin, jolloin myös minun oli noustava. Aikaisesta herätyksestä huolimatta hän oli silti koko päivän jotenkin poikkeuksellisen nauravaisella ja veikeällä tuulella. Omaa väsymystäni se ei tosin helpottanut.

Lauantaina huomasin myös yhden mahdolisen syyn itkuihin ja pahantuulisuuteen: yksi poskihampaista näyttäisi olevan puhkemaisillaan.

Sunnuntaina sain onneksi nukkua sitten pitkään, kun oli Rouvan vuoro nousta aiemmin, ja heräsin tytön iloiseen höpöttelyyn vasta kymmenen jälkeen. Myös tyttö oli nukkunut peräti kahdeksaan asti, joten koko perhe on nyt levännyt hyvin ja valmis aloittamaan uutta viikkoa.

Ja mikäs tähän päivään oli herätessä: Rouva oli valmistellut pienen brunssin: nyhtöpossuleipiä avokadosoosilla ja uppomunalla.

Tyttökin yllätti vanhempansa popsimalla koko annoksen (salaattia lukuun ottamatta) nassuunsa ilman apua. Iso osa ruoasta osui suuhun jopa haarukalla.

Ensi viikko näyttää omalta osaltani hieman helpommalta, sillä minulle osuu useampi vienti, jolloin voin nukkua hieman pidempään. Toivotaan myös, että tyttö alkaisi nukkua säännöllisesti päiväkodissakin sen kaksi tuntia joka päivä.

Sillä kyllä se niin on, että riittävä lepo tekee koko perheestä onnellisemman. Ja brunssit.