Mitä katsoin telkkarista

Olen viime aikoina ehtinyt katsoa sairastelusta johtuen yllättävän paljon tv:tä ja saanut siten katsottua useamman ohjelman, joita olin joko aloittanut tai ajatellut katsoa. Aivan kaikkia en varsinaisesti suosittele, mutta onhan joukossa mielenkiintoisiakin tapauksia.

Big Little Lies

Eniten omaan mieleeni oli HBO Nordicin Big Little Lies. Sarja on hyvin kiehtovalla tavalla rakennettu draamajännäri, jonka alussa käy ilmi, että joku on kuollut, ja sarjan sivuhenkilöitä haastatellaan vuorotellen tapahtumista, jotka johtivat kuolemaan. Alusta asti on ilmiselvää, että kuolema on kohdannut jonkun päähenkilöistä, mutta uhrin henkilöllisyys ja kuolintapa pidetään salassa taitavasti. 

Sarjan päähenkilöt nähdään vain takaumissa, joissa käydään läpi sitä, miten Jane (Shailene Woodley) muuttaa poikansa kanssa kalifornialaiseen keskiluokkaiseen pikkukaupunkiin, ystävystyy Madelinen (Reese Witherspoon) ja Celesten (Nicole Kidman) kanssa ja miten hänen suksensa menevät ristiin Renatan (Laura Dern) kanssa. Kidmanin hahmon puolisona nähdään muuten esim. True Bloodista tuttu Alexander Skarsgård. 

Sarjassa on myös komediallinen puoli, joka kuvaa kalifornialaisten perheenäitien suhteita, nokittelua ja selkäänpuukotusta. Erityisesti Reese Witherspoonin sanavalmis bessewisser ja Laura Dernin ylireagoiva leijonaäiti ovat herkullisia hahmoja.

Tämän sarjan kakkoskautta odotan nyt innolla!

Maniac

Netflixin Maniac oli puolestaan vähän liian surrealistinen omaan makuuni. Annie (Emma Stone) ja Owen (Jonah Hill) ovat alun perin toisilleen tuntemattomia henkilöitä. He asuvat futuristisessa New Yorkissa, ja osallistuvat kokeeseen, jossa heidät nukutetaan ja he näkevät itsensä ja toisensa erilaisissa mielikuvitustodellisuuksissa. Unia ohjaa masentunut tietokone (Sally Field). Katsottuani koko sarjan en oikein vieläkään tiedä, mitä ohjelmassa tapahtui ja miksi, ja mitä kaikella sillä haluttiin sanoa. Näyttelijät tekevät hyvät roolit, ja varsinkin Emma Stone on hyvin miellyttävää katsottavaa, mutta on myönnettävä, että en lähestulkoon jaksanut katsoa sarjaa loppuun saakka.

Hävitys

Toinen pettymys oli kehuttu Hävitys, sekin Netflixistä. Odotukset oli ehkä ladattu liian korkealle arvioilla ”parhaasta scifi-leffalla vuosiin”. Lähtöasetelma oli kyllä kiinnostava: entisen sotilaan, Lenan (Natalie Portman), puoliso on kadonnut vuosi sitten, ja hänen on jo pelätty kuolleen. Mies palaa yllättäen kotiin, mutta jokin hänessä on muuttunut ja hän vaikuttaa hyvin sairaalta. Hän ei osaa kuitenkaan kertoa, missä on ollut. Lena päätyy tutkimusmatkalle alueelle, jolle on tippunut jotain avaruudesta. Alueelle menneistä ihmisistä kukaan muu kuin Lenan puoliso ei ole palannut takaisin, ja hän haluaa selvittää, miksi. Juonesta ei viitsi kertoa sen enempää, ettei paljasta liikaa.

Kiinnostavan alun ja keskikohdan jälkeen elokuva kuitenkin omasta mielestäni lässähti loppua kohti, ja elokuvan kliimaksi oli aikamoinen antikliimaksi. Harmi, sillä olisin halunnut pitää tästä ihan jo Natalie Portmanin vuoksi.

Black Mirror: Bandersnatch

Nyt kun lähdettiin tälle linjalle, kritisoidaan seuraavaksi Black Mirror -sarjan uusinta ilmentymää, Bandersnatch-elokuvaa.

Elokuvan konsepti on äärimmäisen kiinnostava: katsoja saa päättää elokuvan edetessä sen juonen käänteistä valitsemalla kahdesta vaihtoehdosta, miten tarina etenee. Elokuva sijoittuu 1980-luvulle, ja se kertoo nuoresta pelikoodarista, Stefan Butlerista (Fionn Whitehead), joka valmistelee Bandersnatch-nimistä tietokonepeliä. Peli perustuu saman nimiseen kirjaan, ja molemmissa on sama idea kuin elokuvassakin: ne kertovat tarinaa, jonka edetessä lukija tai pelaaja voi valita tarinan suunnan kahdesta vaihtoehdosta.

Elokuva on rakennettu niin, että oman valinnan vaikutuksia ei tarvitse jäädä pohtimaan pitkäksi aikaa vaan tarinan yhden vaihtoehtoisen lopun tullessa vastaan voi palata takaisin tekemään toisen ratkaisevan valinnan ja katsoa, mitä sitten olisi tapahtunut.

Konsepti on siis todella mielenkiintoinen, mutta muuten elokuva ja sen tarina jättivät vähän kylmäksi. Ehkä olin vain pettynyt siihen, miten vähän omat valinnat lopulta vaikuttivat loppuratkaisuun ja erot niiden välillä olivat pieniä.

Roma

Roma lienee Netflixin tähän mennessä menestynein elokuva ikinä, ainakin jos palkintoja katsoo. Elokuva voitti aiemmin Kultaisen leijonan Venetsiassa, ja juuri tällä viikolla ilmoitetiin, että elokuva on ehdolla parhaan Oscarin voittajaksi, mikä on hyvin merkittävä saavutus yhtiölle.

Elokuva sijoittuu 1970-luvun alun Mexico Cityyn ja kertoo keskiluokkaisessa perheessä palvelijana työskentelevästä Cleosta (Yalitza Aparicio). Cleo on pidetty työntekijä, jolla on työn lisäksi myös omaa elämää ja kamppailulajeja harrastava poikaystävä, Fermin (Jorge Antionio Guerrero).

Elokuvan vahvuus on autenttisessa ajankuvassa ja luokkayhteiskunnan kuvaamisessa, ja tarinaltaan se on hyvin pienimuotoinen. Monia kiehtoo elokuvassa varmasti sen mustavalkoisuus ja se, että siinä puhutaan espanjaa. Täytyy silti sanoa, että elokuvan ehdokkuus parhaan elokuvan Oscarin voittajaksi ei-englanninkielisenä taide-elokuvana oli itselleni yllätys. Olihan se ihan hyvä, mutta kylläpä yllättyisin vielä enemmän, jos palkinto tulisi.

Bird Box

Kyseenalaistin kyllä oman elokuvamakuni katsottuani Netflixin uudehkon Bird Boxin, jossa on pääosassa Sandra Bullock. Elokuva on nimittäin lukemani mukaan huono, ja juonikin on kopioitu ainakin parista muusta leffasta.

Elokuvan alussa Malorie (Bullock) soutaa kahta lasta veneessä silmät sidottuina. Lasten on oltava aivan hiljaa eivätkä he saa poistaa siteitä silmiltään. Siirrytään ajassa viisi vuotta taaksepäin, ja kuullaan että ympäri maailmaa on alkanut tapahtua outoja itsemurha-aaltoja. Jokainen, joka kulkee ulkona silmät auki tai kurkistaa ikkunasta ulos aivan pikaisestikin näkee jotain, joka pakottaa hänet tappamaan itsensä.

Osa ihmisistä onnistuu linnoittautumaan sisätiloihin, mutta ilmeisesti jotain dramaattista on tapahtunut sittemmin, sillä viisi vuotta myöhemmin Bullockin hahmo on veneessä kahden lapsen kanssa eikä muita ihmisiä näy.

En minä tällekään elokuvalle Oscaria antaisi, mutta ei se ole myöskään ”kaikkien mielestä todella huono”. Oikeastaan elokuva oli omasta mielestäni jännittävä ja koukuttava. Siinä on myös John Malkovich. Uskallanko sanoa jopa ”ihan hyvä”?