Nimettömät vaatteet

Olimme mielestämme varautuneet henkisesti lähes kaikkeen, kun lapsi aloitti päiväkodin: hän voisi nukkua huonosti, hän voisi syödä huonosti, matka päiväkotiin olisi vähän pidempi kuin mitä toivoimme, aamulla voisi väsyttää, hän voisi jäädä itkemään päiväkotiin, me voisimme lähteä itkien päiväkodilta ja niin edelleen.

Emme kuitenkaan olleet varautuneet siihen, että joka hemmetin vaatekappale sukista lähtien pitäisi nimikoida. Ja minulle kun irronneen napin kiinni ompeleminenkin on niin iso ponnistus, että nappinsa pudottanut vaate jää usein käyttämättä hyvin pitkäksi aikaa.

Ensijärkytyksen jälkeen aloin kuitenkin suhtautua asiaan astetta kunnianhimoisemmin. En sentään ajatellut kirjailla lapsen nimeä vaatteisiin koruompelein vaan tilata valmiiksi painettuja ja silitysraudalla kiinnitettäviä nimitarroja, joita näin Lastenfestareilla.

Sitten päiväkoti alkoi, ja tarrat olivat hommaamatta.

Päätinkin laskea hieman vaatimustasoa, ostaa rullan silitettävää tarranauhaa ja kirjoittaa nimet siihen käsin kangastussilla. Kävin kysymässä nauhaa yhdestä kaupasta, mutta se ei kuulunut kaupan valikoimiin. Ja kas, toiseen kauppaan en koskaan jaksanut mennä.

Seuraavaksi päiväkodin henkilökunta esitteli minulle tussia, jolla voisi kirjoittaa lapsen nimen vaatteiden pesulappuihin. ”Mutta mitenkäs ne vaatteet, joissa ei ole pesulappua”, ajattelin ja jätin kirjoittamatta nimet niihin pesulapullisiinkin. Kävi siis niin, että lapsi aloitti päiväkodin ilman yhtään nimikoitua vaatetta.

Eikä niitä ole ulkohaalaria ja kenkiä lukuunottamatta nimikoitu vieläkään. Ehkä vielä jonain päivänä.

Tai ehkä vain kirjoitan tytön nimen päiväkodissa siihen koriin, jossa lukee nyt ”Nimettömät vaatteet”.