Oodi vatsalle

”Laulatko ja jutteletko vauvallesi?” kysyi Vauvan odotus -kirjamme minulta tällä viikolla. Kirjassa on jokaiselle raskausviikolle oma pieni juttu sekä äidille että isälle. Useimmilla viikoilla kyseinen opus kehottaa äitiä elämään terveellisesti ja nauttimaan kehossa tapahtuvista muutoksista. Isää puolestaan yritetään saada ylipäänsä kiinnostumaan odotuksesta ja hoitamaan käytännön asioita, joita äitiyden onnesta hajamieliseksi muuttunut nainen ei ole ilmeisesti kykenevä hoitamaan.

Jo lähes kaksi kuukautta sitten kirja tiedusteli, olisinko jo suunnitellut vauvanhoitopistettä. No eipä ollut tullut vielä mieleenikään. Tähän mennessä minun olisi pitänyt myös ripustaa lista tärkeistä puhelinnumeroista puhelimen viereen (siis mihin?) ja suosia ajatonta laivastonsinistä vaunuostoksissa. Tekemättä ovat nämäkin asiat.

Vauvalle laulaminen ja juttelu sen sijaan tuntuu aivan aiheelliselta kysymykseltä. Olen jo jonkin aikaa huhuillut vatsalle ”kuka siellä, isi täällä” tyyppisiä juttuja, mutta laulujen laulelu tuntuu kummalliselta. Tämä siitäkin huolimatta, että muuten lauleskelen kulkiessani pitkin päivää.

”Jos sinulla ei ole lauluääntä tai et halua laulaa vatsalle, koska pelkäät joutuvasi naurunalaiseksi, tee se silloin kun ketään ei ole näkemässä”, opus jatkoi. Aloin pohtia, mikä olisi se tilanne, että kuulemassa olisi joku muu kuin vatsan omistaja, ja miten tulee menetellä, jos häntäkään ei kaivata todistamaan performanssia.

”Kuulija vatsan sisällä ei välitä pätkääkään laulatko kuin Pavarotti vai veisaatko ammu-vainaan nuotilla.” Lauluääni ei ole ongelmani, vaan se, mitä laulaisin. Eihän se kuulija sanoista vielä mitään ymmärrä, mutta äiti ymmärtää.

Aikani mietittyäni totesin, että en keksi yhtään pop- tai rock-kappaletta, jota voisin laulaa odottavan äidin vatsalle ilman jonkinlaista outoa vibaa. Viime päivinä sisäisen jukeboksini kappaleet ovat pyörineet aihepiireiltään pariutumisen, juhlimisen, rakkausongelmien, eroamisen ja kuoleman ympärillä. Jopa Emma Salokosken kaunis Veden alla saa erikoisen kaiun mahalle osoitettuna: ”Joo, mä tiedän on veden pinta kaukana, en nää pohjaa…”

Lastenlaulut taas ovat aika lailla sietämättömiä renkutuksia, enkä tiedä, onko ratkaisu sekään, että laulan pää vaimon sylissä: ”Ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa” tai ”popsi popsi porkkanaa”.

Olisi kiva tietää, mitä muut laulelevat omille tai puolisoidensa vatsoille.

Nyt taitaa olla aika avata tämä lastenlaulukirja, jonka sain lahjaksi jo yli kymmenen vuotta sitten isovanhemmiltani.

***

Pysy kuulolla: Tee tunnus Lilyyn ja klikkaa Seuraa palstaa!