Oopperan kummitus, jälleen kerran
Huippusuosittu Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus -musikaali palasi Kansallisoopperan lavalle peräti 41:llä näytöksellä, ja hankin luonnollisesti liput esitykseen heti, kun ne tulivat myyntiin.
Lienen kertonut aiemminkin, että Oopperan kummitus on vaikuttavinta, mitä olen musikaalilavoilla nähnyt. Ymmärrän toisaalta senkin, että toiset kokevat dialogin puisevaksi ja koko esityksen pitkästyttäväksi, mutta musikaalissa on yksinkertaisesti niin paljon niin loistavia ja kylmät väreet aikaan saavia sävellyksiä, että annan muut puutteet anteeksi. Phantom of the Opera, Think of Me, Past the Point of No Return, Wishing You Were Somehow Here Again… ja tietysti All I Ask of You ja Music of the Night. Viimeksi mainittujen kappaleiden koskettavuutta lisää myös se, että olen esittänyt niitä itsekin.
Jos jollekin musikaalin juoni ei ole tuttu, kerrataan se hyvin lyhyesti. Tarina sijoittuu 1880-luvun pariisilaiseen oopperataloon, jota piinaa ”oopperan kummitukseksi” kutsuttu sarja outoja tapahtumia. Kummitus on itse asiassa oopperatalon alla olevissa luolastoissa asuva naamioitu mies, joka ihastuu oopperan nuoreen tanssijattareen, Christineen, jolla on salaisia laulun lahjoja. Hän kouluttaa Christinen oopperalaulajaksi, ja päättää tehdä tästä oopperan suurimman tähden. Christine tapaa yllättäen ensiesityksensä jälkeen nuoruutensa ihastuksen, Raoulin, ja kummitus tulee mustasukkaiseksi. Christinellä on tunteita sekä kummitusta että Raoulia kohtaan, mistä saadaan aikaiseksi kunnon kolmiodraama.
Musikaalissa on paitsi kevyempää musikaalimusiikkia myös kohtauksia kuvitteellisista oopperoista, joten se sopii erityisen hyvin esitettäväksi oopperatalossa.
Näin Kansallisoopperan sovituksen Oopperan kummituksesta jo kolme vuotta sitten, ja pieni skeptisyys vaihtui heti ihastukseksi. (Edellisessä postauksessa hieman enemmän produktiosta.) Englannin kieli toimi yllättävän hyvin, lavasteet olivat upeat ja pääosat loistivat. Ville Rusanen oli myös silloin nimiroolissa, ja tälläkin kertaa halusin ehdottomasti Rusasen esitykseen. Teknisesti parempaa laulajaa saa hakea, ja erityisen ilahduttavaa oli, miten hienosti Rusanen eläytyi Phantomin maaniseen rooliin. Oli ilo havaita, että oopperalaulajakin voi laulaa osuutensa enemmän musikaalimaisesti ja vähemmän oopperatyylillä.
Toista pääosaa, Christineä, esitti tällä kertaa Hanna-Liina Võsa, joka loisti roolissaan vähintään Rusasen kirkkaudella, ja vaativat lauluosuudet helisivät kirkkaasti ja puhtaasti. Kaikki laulut toimivat niin upeasti kuin Kansallisoopperalta voi odottaakin, oopperan orkesterin soinnissa oli enemmän volyymiä kuin teatteriorkestereissa yleensä ja tanssijatkin olivat Kansallisbaletin tanssijoita. Kaikki siis pääosin kohdallaan.
Tällä kertaa kiinnitin kuitenkin huomiota dialogin sujuvuuteen, ja joidenkin sivuosien esittäjien englannin lausuminen ja dialogin rytmitys eivät olleet samalla tasolla pääosien ja esityksen muun tason kanssa. Toinen kritiikkini koskee esiintyjien vuorovaikutusta. Muutamassa numerossa olisin nimittäin toivonut laulajien katsovan enemmän toisiinsa ja vähemmän yleisöön laulaessaan toisilleen.
Hieno esitys silti kaiken kaikkiaan, ja mielestäni Phantomin ottaminen ohjelmistoon on edelleen loistoveto Kansallisoopperalta. Soisin näkeväni oopperan lavalla lisääkin musikaaleja.
Kuvat: Stefan Bremer, Kansallisooppera