Pjotr Tšaikovskin Jevgeni Onegin oli se ooppera, josta aloitin oopperabloggaamiseni seitsemän vuotta sitten. En tuntenut oopperaa taidemuotona, en tiennyt siitä juuri mitään ja olin nähnyt aiemmin lähinnä Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun.

Kiinnostuin kuitenkin ottamaan selvää tästä musiikkiteatterin klassisesta muodosta ja kävin katsomassa kaikessa hiljaisuudessa Richard Wagnerin Lentävän Hollantilaisen ja Mozartin Figaron häät Kansallisoopperassa. Kun niiden jälkeen näin Jevgeni Oneginin, uskaltauduin jo astumaan ulos oopperakaapistani ja kertoa uudesta kiinnostuksen kohteestani myös blogissa.

Siitä se ajatus sitten lähti

Kansallisooppera on sen jälkeen ollut säännöllinen vierailukohteeni, ja olen nähnyt tähän mennessä parikymmentä oopperaa. En missään tapauksessa pidä itseäni oopperan suurena asiantuntijana, mutta osaan jo kertoa, millaisista oopperoista pidän. Ooppera-arvioni ovat puolestaan olleet enemmänkin raportointia aloittelijan tekemästä tutkimusmatkasta uudelle alueelle kuin syvää analyysia kulloisenkin teoksen tulkinnasta ja siitä, miten tuotanto vertautuu kymmeneen muuhun eri versioon samasta oopperasta.

Aloittelijalle on helpompi, jos teoksen tulkinta on lähellä sitä jotain alkuperäistä versiota ja näyttämökuva vastaa myös librettoa. Muistelen vastapään ääriesimerkkinä juurikin edellä mainittua Lentävää Hollantilaista, jonka libretto liikkuu merellä, mutta näyttämöllä puikkelehdittiin taidegalleriassa.Wagnerin musiikki oli siinäkin teoksessa vaikuttavaa ja olisin pitänyt siitä varmasti kovasti toisessa sovituksessa, mutta jälkeenpäin mietin vain, että olisi ollut kiva nähdä, mitä tarinassa oikeasti tapahtuu.

Minusta on kiva mennä esitykseen kuin esitykseen niin, että teokseen ei tarvitse tutustua hirveästi etukäteen. Oletan, että tarina ja hahmot esitellään teoksen alussa niin, että katsoja pysyy kärryillä siitä, kuka on kuka ja miksi he tekevät sitä, mitä tekevät. Täysin päinvastainen ääriesimerkki on niin ikään Wagneria, jonka Parsifal-ooppera oli monin tavoin niin käsittämätön, että tarina ei auennut edes juonikuvausta lukemalla.

Toisaalta Wagnerin Ring-tetralogia on ollut mukaansatempaava ja musiikillisesti kiinnostava, ja odotan jo kovasti sen neljättä osaa, Jumalten tuho. Wagnerin musiikissa hienoa on jokaiselle hahmolle omistettu melodinen teema, johon viitataan ja jota varioidaan useasti, kun kyseinen hahmo esiintyy lavalla.

Mitä traagisempi, sen parempi

Pidän oopperoista, joissa on paljon tekstiä ja tarina etenee vauhdikkaasti. Vanhemmissa oopperoissa on tapana toistella samoja fraaseja moneen kertaan, sillä entisaikaan yleisöllä oli tapana mennä oopperaan seurustelemaan, joten  pääviestit piti varmuuden vuoksi kerrata useammin. Olen myös enemmän traagisten kuin koomisten oopperoiden ystävä, vaikka kyllä Mozartin Don Giovanni olikin kivaa katsottavaa.

Muuten vaikuttavimpia oopperoita ovat olleet ne, joissa sopraano (tai mezzosopraano) kokee dramaattisen kuoleman (esim. Giacomo Puccinin Tosca ja Madama Butterfly, Giuseppe Verdin La Traviata, George Bizet’n Carmen, Francis Poulencin Karmeliittasisaret) tai joissa on muuten vain traagninen tarina ja onneton loppu (kuten Dmitri Šostakovitšin Mtsenskin Kihlakunnan Lady Macbeth).

On myös aina hienoa kuulla jokin klassisen musiikin kanavilta tuttu hittikappale oikeassa kontekstissaan, kuten Puccinin Turandot-oopperaan sävelletty Nessun dorma. Joitain oopperoita toivoisin näkeväni jatkossa ihan vain tällaista kappaleiden vuoksi. Mainittakoon esimerkiksi kappaleet O mio babbino caro (Puccinin oopperasta Gianni Schicchi), Rusalkan aaria kuulle (Antonin Dvorakin oopperasta Rusalka) tai Va pensiero (Verdin oopperasta Nabucco).

Kuten saatoit jo huomata tietyt nimet toistuvat yllä monta kertaa, joten ihan jo sen perusteella voin todeta, että lempioopperasäveltäjäni näyttävät olevan Wagner, Puccini ja Verdi.

Jevgeni Onegin

Mutta nyt takaisin Jevgeni Oneginiin. Pjotr Tšaikovski ei ole oopperasäveltäjänä yhtä tunnettu kuin vaikkapa Verdi, Puccini tai Mozart, mutta hänen säveltämänsä Jevgeni Onegin onkin sitten oopperaa kaikilla mausteilla. On romantiikkaa, mustasukkaisuutta, tragediaa, kauniita aarioita, kuorokohtauksia, tanssijoita ja vieläpä selkeä juoni.

Jevgeni Oneginissa on yksi kauneimmista musiikeista mitä tiedän (tsekkaa esimerkiksi Tatjanan kirjeaaria ”Puskai pogibnu ya”), mikä ei ole ihme, sillä onhan Tšaikovskin kynästä peräisin myös monta klassisen musiikin suurinta kestosuosikkia kuten Joutsenlampi– ja Pähkinänsärkijä-baletit.

Tarinan keskiössä ovat Tatjana (Aisté Piliba), hänen siskonsa Olga (Anna Erokhina), heidän naapurinsa Jevgeni Onegin (Iurii Samoilov) sekä Oneginin ystävä Lenski (Tigran Hakobyan), joka on myös Olgan kihlattu.

Tatjana on ihastunut Oneginiin mutta ei uskalla kertoa sitä suoraan ja lähestyy Oneginia kirjeellä. Onegin repii Tatjanan kirjeen kylmästi ja flirttailee Olgan kanssa. Lenski tulee tästä niin mustasukkaiseksi, että haastaa Oneginin kaksintaisteluun. Onegin ampuu Lenskin kuoliaaksi ja lähtee maanpakoon. Kun hän palaa takaisin, Tatjana on jo naimisissa ja Onegin jää nuolemaan näppejään.

Oopperan miehitys oli mitä parhain. Pääosissa näkemäni ukrainalainen baritoni Samoilov ja liettualainen sopraano Piliba laulavat kaikin puolin täydellisesti, ja samaa tasoa ovat myös armenialainen tenori Hakobyan ja ukrainalais-venäläinen sopraano Erokhina.

Näyttävä lavastus perustuu vinoihin seiniin ja lattiaan, ja tanssiaiskohtauksiin katosta laskeutuu pakettiauton kokoinen kattokruunu. Lavalla on paikoitellen valtavasti väkeä, laskin viimeksi että esiintyjiä oli lavalla tanssiaisissa peräti 60. Oli hauska nähdä sama teos toiseen kertaan ja todeta, että se oli juuri niin hyvä kuin seitsemän vuoden takainen muistikuvani oli!

Nyt huomaan kuitenkin, että olen päässyt tämän oopperan kanssa jo seuraavalle tasolle: jos näkisin Jevgenin Onegini vielä uudelleen, näkisin mielelläni – kyllä – juurikin jonkin aivan toisenlaisen tulkinnan tästä teoksesta!

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Emma Suominen.

Kansallisooppera toi ohjelmistoonsa varsinaisen harvinaisuuden: Francis Poulencin Karmeliittasisaret on nähty Suomessa aiemmin vain Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 1999. Ooppera oli lukemani mukaan samana vuonna tyrkyllä myös Helsinkiin, mutta tuotanto peruttiin tämän päällekkäisyyden vuoksi, ja uutta yritystä oli odotettava liki 25 vuotta Oopperan on ohjannut Olivier Py, ja musiikin johtaa Hannu Lintu.

Osittain tositapahtumiin pohjautuva ooppera sijoittuu Ranskan vallankumouksen aikoihin, 1700-luvun loppuun. Yläluokkaisen perheen tytär, Blanche de la Force (Marjukka Tepponen) ja hänen veljensä Ritari de la Force (Tuomas Katajala) pelkäävät, että heille käy huonosti vallankumouksessa. Blanche pakenee peloissaan luostariin ja ryhtyy nunnaksi karmeliittayhteisössä.

Hän joutuu kuitenkin ojasta allikkoon, sillä vallankumoukselliset vainoavat myös kirkkoa ja nunnia, eikä Blanche pääse irti peloistaan edes luostarissa. Myöhemmin Blanche karkaa sieltä ja palaa takaisin kotiinsa. Sisaret kieltäytyvät liittymästä vallankumoukseen, heidät vangitaan ja tuomitaan teloitettavaksi.

Blanche on tutustunut luostarissa nuoreen sisar Constanceen (Sanna Iljin), joka heti tuttavuuden alkumetreillä kertoo pahaenteisesti, että hän uskoo kuolevansa nuorena ja että he kuolevat Blanchen kanssa yhdessä. Kuolema on läsnä teoksessa myös muuten, sillä karmeliittojen johtaja, prioritar Madame de Croissy (Johanna Rusanen) kuolee tuskaisesti sairauteen, ja sisarille valitaan uusi johtaja, Madame Lidoine (Kirsi Tiihonen).

Ooppera on hyvin naisvaltainen, ja Blanchen veljen lisäksi isommin ääneen pääsee lähinnä vain sisarusten isä, Markiisi de la Force (Markus Nieminen) sekä virastaan erotettu pappi (Petri Vesa).

Pääosan Marjukka Tepposta minulla oli ilo kuulla myös viime kesänä Savonlinnan oopperajuhlilla Julian roolissa Romeo ja Julia -oopperassa, ja viimeistään tämän teoksen myötä hänestä on tullut lempisopraanoni, jota voisin lähteä katsomaan ihan varta vasten. Upea Johanna Rusanen on niin ikään takuuvarma ja karismaattinen esiintyjä, jolla riittää ääntä ja tulkintaa myös priorittaren äärimmäisen dramaattiseen kuolinkamppailuun.

Näyttämökuva on pelkistetty, ja mustavalkoista lavastusta hallitsevat harmaat liikkuvat paneelit. Priorittaren kuolinkohtauksessa nähdään kuitenkin varsinainen wau-elämys, sillä hänen makuuhuoneensa paljastuu yleisölle kuin sitä katselisi ylhäältä päin. Sänky on pystysuorassa ja sen vieressä olevat tuoli ja yöpöytä osoittavat yleisöön päin painovoimaa uhmaten. Kun prioritar ottaa pöydältä juomalasin, hörppää siitä ja palauttaa sen takaisin pöydälle, illuusio on niin täydellinen, että voi jopa unohtaa, että ei oikeasti leiju huoneen päällä katsellen alaspäin.

Kohtausten välillä on pitkät välisoitot, joiden aikana esiintyjät muodostavat näyttämölle uskonnollisista maalauksista tuttuja kuvaelmia.

Sekä priorittaren kuolinkohtaus että ooopperan loppukohtaus, jossa sisaret laulavat mestauslavalla, ovat omilla tavoillaan muutenkin vaikuttavimpia, joita olen nähnyt. Tuskainen prioritar kiemurtelee sängyllään ja kuolee juuri niin näyttävästi ja mahtipontisesti kuin sopraanon kuuluukin.

Sisaret puolestaan laulavat kylmähermoisesti Salve Regina -hymniä samalla, kun giljotiini vie laulajat yksi kerrallaan ja hymni muuttuu vähitellen kuoroteoksesta yksinlauluksi. Kohtaus on hyytävä. Teloitus on jätetty kuitenkin katsojan mielikuvituksen varaan, ja sisaret kävelevät tyynesti pois lavalta kohti tuonpuoleista.

Voisi sanoa vitsikkäästi, että mitä dramaattisemmin sopraano kuolee, sitä parempi ooppera. Karmeliittasisaret saa tällä saralla täydet pisteet.

Oopperan musiikki ei ollut minulle lainkaan ennalta tuttua, enkä tuntenut Poulencia säveltäjänä, mutta oopperan melodinen, lyyrinen ja monin paikoin kirkollinen musiikki oli todella kaunista ja hienoa. Kokonaisuutena sanoisin, että karmeliittasisaret pääsi omien lempioopperoideni listalla hyvin korkealle.

Lippu saatu Kansallisoopperalta

Kuvat: Ilkka Saastamoinen