Kansallisooppera esitettää joulun ja uuden vuoden aikaan Johann Strauss nuoremman Lepakko-operettia, joka on varmasti yksi tunnetuimmista tyylilajinsa edustajista. Operetin tämän version on Kansallisoopperaan ohjannut alun perin vuonna 2014 Marco Arturo Marelli, mutta librettoa on uudistettu tämän vuoden näytöksiin, ja koko esitys nähdään nyt suomeksi.

Mikä siis on operetti? Se on klassisen oopperan ja modernin musikaalin välimuoto, joka on peräisin 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Operetteja tehtiin 1900-luvun alkupuolelle asti, jolloin kevyempään ja rytmimusiikkiin pohjautuvat musikaalit veivät niiden aseman. Operetit ovat tyypillisesti kepeitä, romanttisia ja humoristisia, ja musiikki on viihteellisempää kuin oopperoissa. Opereteissa voi kuulla esimerkiksi valsseja. Yksi merkittävistä eroista oopperan ja operetin välillä on se, että opereteissa on myös puhetta, eivätkä ne ole oopperan tavoin läpisävellettyjä.

Kepeys näkyy myös tarinassa. Siinä missä oopperat päättyvät usein sopraanon kuolemaan, operetissa päähenkilöt jäävät iloisena tanssahtelemaan samppanjan kupliessa. Näin myös Lepakossa.

Lepakon tarina on hupsu: herra Eisensteinin (Markus Nykänen) on törttöillyt ja on joutumassa siitä vankilaan muutamaksi päiväksi. Hänen vaimollaan Rosalindella (Johanna Lehesvuori) on rakastaja, italialainen tenori Alfred (Jasper Leppänen), joka erinäisistä väärinkäsityksistä johtuen joutuukin vankilaan Eisensteinin sijaan. Eisenstein, hänen vaimonsa ja heidän palvelijattarensa Adele (Johanna Nylund) päätyvät samoihin prinssi Orlofskyn (Pihla Terttunen) järjestämiin juhliin kuin vankilanjohtaja Frank (Koit Soasepp), joissa he kaikki esittävät olevansa jotain muuta kuin ovatkaan, mistä seuraa tilannekomiikkaa.

Entä miten ne lepakot tähän liittyvät? No eivät juuri mitenkään. Jo ennen operetin tapahtumien alkua Eisensteinin ystävä tohtori Falke (Jaakko Kortekangas) on sammunut juhlien jälkeen kaupungille lepakkoasussa, ja häntä on alettu kutsua tohtori Lepakoksi. Hän on laittanut tapahtumat Eisensteinin syyksi, ja järjestää sen takia Eisensteinille nöyryytyksiä.

Lepakkoa ei kannata lähteä katsomaan liian vakavissaan, vaikka aikanaan operetin Suomen ensi-illassa vuonna 1876 esitystä pidettiin niin siveettömänä, että sitä valvomaan lähetettiin myöhemmin myös poliiseja, ja koko operetin esittäminen lopulta kiellettiin.

Tänä päivänä tätä on vaikea ottaa tosissaan, sillä Lepakko on nykykatsojan silmissä kepeääkin kepeämpi näytelmä, jonka  keskeinen sanoma kiteytyy Samppanjalauluun: ”Siis juo, siis juo, siis juo. Tää majesteetti tunnetaan tunnetaan kautta maan, juhlitaan samppanjaa kuin hallitsijaa.” Operetin alun perin satiiriseksi tarkoitettu teksti on menettänyt 150 vuodessa väistämättä terävimmän kärkensä.

Operetti esitetään siis todellakin suomeksi, mikä on hyvin luontevaa, sillä operetissa puhutaan paljon. Onpa mukana yksi täysin puheroolikin, ja humalaista vanginvartija Froschia esittää näyttelijä Kristo Salminen. Varsinkin hänen hahmonsa repliikkejä on muokattu sisältämään nykypäivään sopivia sutkautuksia ja viittauksia nykyajan ihmisiin ja tapahtumiin. Onpa mukaan saatu myös se, että prinssi Orlofsky kehottaa Eisensteinia pitämään ”kaksin käsin kiinni juomista niinku…”

Mutta kun tästä höpsöttelystä pääsee yli, teoksessa voi kuulla vallan mainioita lauluja ja taitavia laulajia. Koko pääosajoukko laulaa upeasti, ja varsinkin Rosalinden ja Adelen sopraanoroolit ovat hyvin vaativat. Puvut ovat näyttäviä, orkesteri soi hienosti ja tanssijat ja kuoro tuovat esitykseen lisää liikettä ja volyymia.

Operetti on helppo tapa tutustua oopperan maailmaan, mutta on sanottava, että olen itse vakavamman oopperan ystävä, ja laulut samppanjasta ja sen juomisesta eivät kouraise yhtä syvältä kuin kuolevien sopraanoiden tuskanhuudot. Itse sukellan mieluummin syvään päätyyn ja nautin oopperat oopperoina ja nekin mieluummin mahdollisimman pateettisina.

Lippu saatu Kansallisoopperalta

Kuvat: Tuomo Manninen