Piaf: Pariisin Varpunen laulaa nyt Tampereella

Ranskalaisen chanson-laulaja Édith Piafin elämästä kertova musiikkinäytelmä Piaf sai ensi-iltansa Tampereen teatterissa viime viikolla.

Kuva: Heikki Järvinen

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama Piaf perustuu Pam Gemsin käsikirjoittamaan näytelmään, joka käy läpi Piafin elämän käännekohtia. Ne ovat täynnä laulua, rakastumisia, onnettomuuksia ja päihteitä.

Näytelmä ei ole musikaali sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan draamanäytelmä, jossa on paljon musiikkia. Esityksessä kuullaan monta Piafin suurimmista hiteistä kuten Hymni rakkaudelle, Milord, La vie en rose ja Je ne regette rien. Pääosan Annuska Hannula on täydellinen valinta Piafin rooliin. Hän esittää kappaleet sellaisella intensiteetillä, että ne kouraisevat syvältä.

Kuva: Katri Dahlström

Monet yksityiskohdat Piafin nuoruudesta ovat fiktiota, sillä niitä ei tunneta hyvin ja Piaf ilmeisesti itsekin väritti tarinoita lapsuudestaan. Faktaa on kuitenkin se, että hän asui lapsuutensa isoäitinsä bordellissa, hänet löydettiin laulamasta kadulta ja hän eteni pariisilaisen yökerhon lavalta maailmanmaineeseen aina Amerikkaan saakka.

Näytelmä alkaa niistä ajoista, kun Piaf löydetään ja hänen uransa lähtee jyrkkään nousuun. Hänen persoonallinen äänensä valloittaa ensin Pariisin, ja vähitellen hänestä tulee aikansa kuuluisimpia laulajia. Hän tekee uransa huipulla kiertueita Euroopassa ja Amerikassa ja esiintyy mm. New Yorkin legendaarisessa Carnegie Hallissa.

Piaf on kuitenkin kroonisesti onneton, ja elämä tuntuu esitysten jälkeen tyhjältä. Hän käyttää runsaasti alkoholia ja auto-onnettomuuksien jälkeen tulee vielä riippuvaiseksi morfiinista.

Lauluun Piaf suhtautuu kuitenkin aina yhtä intohimoisesti ja nousee lavalle silloinkin, kun hän on fyysisesti huonossa kunnossa. Hän esiintyy jopa samana iltana, kun hänen elämänsä suurin rakkaus, nyrkkeilijä Marcel Cerdan, kuolee lento-onnettomuudessa. Hän on se, kenelle Piaf kirjoitti Hymnin rakkaudelle. Piafilla on useita miehiä myös Marcelin jälkeen, ja sanotaan, että hän rakasti rakastumista.

Laulajaa kannattelevat kaksi läheistä ystävää, bordellissa työskentelevä Toine (Elisa Piispanen) sekä tähden myöhempien aikojen tuttavuus, näyttelijälegenda Marlene Dietrich (Pia Piltz), joka esittää myös kappaleen La vie en rose niin, että iho menee kananlihalle. Jälkimmäisen kanssa Piaf on ollut ystävä myös todellisuudessa, mutta Toine on lukemani mukaan fiktiivinen hahmo.

Kuva: Heikki Järvinen

Pyörivä näyttämö vie katsojat muutamassa sekunnissa vuodesta ja paikasta toiseen, ja lavasteet ja rekvisiitat vaihtuvat kekseliäästi sermien takana ja ovat valmiina näyttämön seuraavaa pyörähdystä varten.

Näytelmän kappaleet esitetään pienen bändin säestämänä, ja kokoonpanossa on piano, viulu, harmonikka, kitara ja basso. Pieni orkesteri sopii useimpiin kappaleisiin ja kohtauksiin erittäin hyvin. Lavalla istuvat soittajat myös pääsevät kokemaan Piafin tylytystä, kun hän ei ole tyytyväinen soittoon. Pienellä kokoonpanolla ei pysty aivan tavoittamaan isojen konserttisalien tunnelmaa, ja erityisesti Hymniin rakkaudelle olisin kaivannut enemmän volyymia ja kylmät väreet tuottavaa mahtipontisuutta.

Näytelmä ei siis ole musikaali, ja siksi olin hieman yllättynyt, että varsinkin ensimmäisellä puoliajalla useiden laulujen taustalla nähtiin tanssijoita. Tanssijat veivät paikoin huomiota lauluesityksiltä, jotka olisivat olleet vahvoja ilman tanssiakin. Näytelmässä Piaf itse hermostui, kun ennen hänen Broadwayn-konserttiaan lavalla oli steppaajia ja tämä nauratti itseänikin, sillä olin juuri miettinyt, että nyt mennään jo musikaalin puolelle. En halua sanoa tätä kritiikkinä tanssijoille, hehän esittivät omat numeronsa erittäin hienosti, se steppaus mukaan lukien.

Kuva: Heikki Järvinen

Kun liki 30 vuoden tapahtumat laitetaan yhdeksi 2,5 tunnin näytelmäksi, monet asiat käydään läpi melko pintapuolisesti, ja esimerkiksi Piafin suurta rakkautta, Marcelia, ei lavalla nähdä montaa hetkeä. Näytelmä herätti oikeastaan kiinnostuksen tietää lisää Piafin elämästä, ja nyt haluaisin nähdä niin ikään Piafin elämästä kertovan Pariisin varpunen -elokuvan.

Piaf kuoli maksasyöpään vain 47-vuotiaana. Hänen elämänsä on todellinen tuhkimotarina, jonka kiehtovuutta lisää sen traagisuus. Tampereen teatterin Piaf on hieno versio tarinasta, ja se kannattaa nähdä jo ihan pääosan esittäjän ja Piafin hienojen laulujen vuoksi.

Lippu saatu Tampereen teatterilta.

Kulttuuri Musiikki Teatteri

Pieni Merenneito palasi Helsingin kaupunginteatteriin entistäkin upeampana

Kesä käy kohti loppuaan, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että on aika avata upea kulttuurisyksy! Ja se ei olisi voinut upeammin alkaakaan, sillä pääsimme tällä viikolla katsomaan Helsingin kaupunginteatterin Pienen merenneidon uusintaensi-iltaa.

Samuel Harjanteen ohjaama suurmusikaali sai ensimmäisen ensi-iltansa jo vuonna 2019. Esitys sai silloin vuolaasti kehuja ja erinomaiset arviot, mutta esityskausi jäi koronan vuoksi lyhyeksi. Seuraavana syksynäkään esitykset eivät voineet jatkua suunnitellusti, joten monilta jäi koko musikaali näkemättä. Siksipä olikin ilo kuulla viime keväänä, että HKT oli tuomassa Pienen merenneidon takaisin ohjelmistoon! Meillekin tarjoutui siis mahdollisuus nähdä esitys koko perheen kanssa, sillä viime kerralla poikamme oli vielä liian pieni.

Esitys oli jo neljä vuotta sitten häikäisevän upea. Nyt tuntui kuin se olisi ollut vieläkin parempi, jotenkin kehittynyt ja kypsynyt, vaikka näyttelijänvaihdoksiakin on ollut.

Arielin roolissa nähdään Yasmine Yamajako, joka on tehnyt aiemmin mm. useita rooleja ääninäyttelijänä (mm. Disneyn Vaianan nimirooli sekä tänä vuonna julkaistun Pienen merenneidon Ariel.) Yamajako on täydellinen valinta Arielin rooliin paitsi ääneltään, myös ulkoiselta olemukseltaan, sillä myös Disneyn uusimmassa merenneitoelokuvassa Arielia esittää tummaihoinen näyttelijä.

Sanna Saarijärvi uusii roolinsa Ursulana, ja on yhtä hurmaavan hirveä ja kaikin puolin täydellinen kuin aiemminkin.

Sebastian-rapuna nähdään Samuli Kakko, jolla on kunnia esittää myös kaksi ikonista laulua alkuperäisestä elokuvasta (Under the Sea ja Kiss the Girl). Erikinä jatkaa Martti Manninen, Skuutti-lokkina Tuukka Leppänen ja kuningas Tritonina Mikko Vihma.

Show’n vie tällä kertaa Pärsky, ja sen 10-vuotias esittäjä Aleksi Johansson. Mikä nuori lahjakkuus tässä onkaan! Johansson vettää roolinsa sellaisella luontevuudella, ilmeikkyydellä, ajoituksella ja laulutaidolla, että luulen, että tästä nuoresta näyttelijästä kuullaan vielä. Johansson vuorottelee roolissa kahden muun pojan kanssa.

Olisi hassua toistaa tässä yhteydessä samoja asioita kuin neljän vuoden takaisessa arviossani, produktio on kuitenkin sama, joten tyydyn kiteyttämään tunnelmani vain lyhyesti: Pieni merenneito on kaikin puolin täydellinen. Se on upeasti toteutettu, lavastettu, valaistu ja puvustettu. Toteutus on värikäs, vauhdikas ja taianomainen. Tarina on hauska ja koskettava.

Tälläkin kertaa pyyhin kyyneleitä esityksen alusta loppuun. Ei mitään yksittäisiä pisaroita, vaan sellaista jatkuvaa silmäkulmasta valuvaa puroa.

Monet ovat kyselleet esityksen ikärajasta. Suositusikä on 7 vuotta, mutta omat lapseni olisin voinut viedä katsomaan esitystä jo pienempänä. Ursula on enemmänkin sarkastisen häijy kuin pelottava.

Tämän kokoluokan show’ta ei ole Suomessa aiemmin nähty ja on vaikea kuvitella näkevänsä vastaavaa heti uudelleen. Siksi suosittelen hyvin vahvasti hankkimaan liput esitykseen mahdollisimman pian, ettei tarvitse harmitella sitten joskus, ettei tullut nähtyä. Itse harkitsen vakavasti, että kävisin katsomassa musikaalin vielä kolmannenkin kerran.

Lue lisää teatteriarvioitani.

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Kuvat: Robert Seger / Helsingin kaupunginteatteri.

Kulttuuri Teatteri