Ranskalaisen chanson-laulaja Édith Piafin elämästä kertova musiikkinäytelmä Piaf sai ensi-iltansa Tampereen teatterissa viime viikolla.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama Piaf perustuu Pam Gemsin käsikirjoittamaan näytelmään, joka käy läpi Piafin elämän käännekohtia. Ne ovat täynnä laulua, rakastumisia, onnettomuuksia ja päihteitä.

Näytelmä ei ole musikaali sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan draamanäytelmä, jossa on paljon musiikkia. Esityksessä kuullaan monta Piafin suurimmista hiteistä kuten Hymni rakkaudelle, Milord, La vie en rose ja Je ne regette rien. Pääosan Annuska Hannula on täydellinen valinta Piafin rooliin. Hän esittää kappaleet sellaisella intensiteetillä, että ne kouraisevat syvältä.

Monet yksityiskohdat Piafin nuoruudesta ovat fiktiota, sillä niitä ei tunneta hyvin ja Piaf ilmeisesti itsekin väritti tarinoita lapsuudestaan. Faktaa on kuitenkin se, että hän asui lapsuutensa isoäitinsä bordellissa, hänet löydettiin laulamasta kadulta ja hän eteni pariisilaisen yökerhon lavalta maailmanmaineeseen aina Amerikkaan saakka.

Näytelmä alkaa niistä ajoista, kun Piaf löydetään ja hänen uransa lähtee jyrkkään nousuun. Hänen persoonallinen äänensä valloittaa ensin Pariisin, ja vähitellen hänestä tulee aikansa kuuluisimpia laulajia. Hän tekee uransa huipulla kiertueita Euroopassa ja Amerikassa ja esiintyy mm. New Yorkin legendaarisessa Carnegie Hallissa.

Piaf on kuitenkin kroonisesti onneton, ja elämä tuntuu esitysten jälkeen tyhjältä. Hän käyttää runsaasti alkoholia ja auto-onnettomuuksien jälkeen tulee vielä riippuvaiseksi morfiinista.

Lauluun Piaf suhtautuu kuitenkin aina yhtä intohimoisesti ja nousee lavalle silloinkin, kun hän on fyysisesti huonossa kunnossa. Hän esiintyy jopa samana iltana, kun hänen elämänsä suurin rakkaus, nyrkkeilijä Marcel Cerdan, kuolee lento-onnettomuudessa. Hän on se, kenelle Piaf kirjoitti Hymnin rakkaudelle. Piafilla on useita miehiä myös Marcelin jälkeen, ja sanotaan, että hän rakasti rakastumista.

Laulajaa kannattelevat kaksi läheistä ystävää, bordellissa työskentelevä Toine (Elisa Piispanen) sekä tähden myöhempien aikojen tuttavuus, näyttelijälegenda Marlene Dietrich (Pia Piltz), joka esittää myös kappaleen La vie en rose niin, että iho menee kananlihalle. Jälkimmäisen kanssa Piaf on ollut ystävä myös todellisuudessa, mutta Toine on lukemani mukaan fiktiivinen hahmo.

Pyörivä näyttämö vie katsojat muutamassa sekunnissa vuodesta ja paikasta toiseen, ja lavasteet ja rekvisiitat vaihtuvat kekseliäästi sermien takana ja ovat valmiina näyttämön seuraavaa pyörähdystä varten.

Näytelmän kappaleet esitetään pienen bändin säestämänä, ja kokoonpanossa on piano, viulu, harmonikka, kitara ja basso. Pieni orkesteri sopii useimpiin kappaleisiin ja kohtauksiin erittäin hyvin. Lavalla istuvat soittajat myös pääsevät kokemaan Piafin tylytystä, kun hän ei ole tyytyväinen soittoon. Pienellä kokoonpanolla ei pysty aivan tavoittamaan isojen konserttisalien tunnelmaa, ja erityisesti Hymniin rakkaudelle olisin kaivannut enemmän volyymia ja kylmät väreet tuottavaa mahtipontisuutta.

Näytelmä ei siis ole musikaali, ja siksi olin hieman yllättynyt, että varsinkin ensimmäisellä puoliajalla useiden laulujen taustalla nähtiin tanssijoita. Tanssijat veivät paikoin huomiota lauluesityksiltä, jotka olisivat olleet vahvoja ilman tanssiakin. Näytelmässä Piaf itse hermostui, kun ennen hänen Broadwayn-konserttiaan lavalla oli steppaajia ja tämä nauratti itseänikin, sillä olin juuri miettinyt, että nyt mennään jo musikaalin puolelle. En halua sanoa tätä kritiikkinä tanssijoille, hehän esittivät omat numeronsa erittäin hienosti, se steppaus mukaan lukien.

Kun liki 30 vuoden tapahtumat laitetaan yhdeksi 2,5 tunnin näytelmäksi, monet asiat käydään läpi melko pintapuolisesti, ja esimerkiksi Piafin suurta rakkautta, Marcelia, ei lavalla nähdä montaa hetkeä. Näytelmä herätti oikeastaan kiinnostuksen tietää lisää Piafin elämästä, ja nyt haluaisin nähdä niin ikään Piafin elämästä kertovan Pariisin varpunen -elokuvan.

Piaf kuoli maksasyöpään vain 47-vuotiaana. Hänen elämänsä on todellinen tuhkimotarina, jonka kiehtovuutta lisää sen traagisuus. Tampereen teatterin Piaf on hieno versio tarinasta, ja se kannattaa nähdä jo ihan pääosan esittäjän ja Piafin hienojen laulujen vuoksi.

Lippu saatu Tampereen teatterilta.