Näytelmä menee taas pieleen

Helsingin kaupunginteatterissa viime keväänä nähty Näytelmä joka menee pieleen palasi takaisin ohjelmistoon, sillä viime kevätkausi jäi koronan vuoksi aiottua lyhyemmäksi.

Suosittua brittifarssia esitettiin Helsingissä aiemmin ruotsinkielisenä  Svenska Teaternissa, ja vaikka näytelmää oli helppo seurata myös vajavaisin ruotsin taidoin, oli hauska nähdä esitys nyt myös suomeksi. Näytelmää esitetään Hakaniemen Arena-näyttämöllä, ja sen on ohjannut Pentti Kotkaniemi.

Näyttämökuva on varmasti tuttu kaikista näytelmän eri sovituksista eri teattereihin. Vasemmalla on takka ja ovi, keskellä ikkuna ja kaappikello ja oikealla kirjahylly, ovi ja pylväs, joka kannattelee lavasterakennelman toista kerrosta. Ennen näytelmän varsinaista alkua näyttämömestari Anne (Eija Vilpas) yrittää kiinnittää takan päälle hyllyä, ja valo- ja äänimies Teuvo (Pekka Huotari) siivoaa näyttämöä. (Psst, jos olet aina halunnut käydä teatterin lavalla, kannattaa istua eturivissä.)

Kun kaikki vaikuttaa olevan lähes valmista, näytelmän kehyskertomus alkaa. Harrastajateatteriryhmä on juuri aloittamassa uuden näytelmänsä ensiesitystä, joka on agathachristieläinen murhamysteeri Murha Havershamin Kartanossa. Näytelmän ohjaaja Risto (Santeri Kinnunen) esittelee teoksen ja kertoo teatterin historiasta ja ryhmän edellisistä esityksistä, jotka ovat nekin olleet melko mielenkiintoisia.

Varsinainen näytelmä alkaa tilanteesta, jossa Havershamin kartanon omistaja Charles Haversham (Jari Pehkonen) löytyy kuolleena sohvalta. Ulkona on kova lumimyrsky, ja paikalla kartanossa ovat vain Havershamin hovimestari Perkins (Matti Rasila), tyttöystävä Florence Colleymoore (Sanna-June Hyde), tämän veli Thomas Colleymoore (Alex Anton) sekä Charlesin veli Cecil Haversham (Joel Hirvonen). Tapausta kutsutaan tutkimaan poliisitarkastaja Carter (Kinnunen), joka päättelee, että murhaajan on oltava yksi heistä.

Juoni on kuitenkin aivan sivuseikka, ja näytelmän pääasiaa on, että kaikki mahdollinen todella menee pieleen. Näyttelijät näyttelevät yli tai ali, sekoittavat vuorosanoja ja tulevat näyttämölle liian myöhään tai liian aikaisin. Myös valojen, musiikkien, tarpeiston ja lavasteiden kanssa on ongelmia. Vaikka monet möhläykset ovatkin lajityyppiin kuuluvasti ennalta arvattavissa, harrastajanäyttelijöiden kohellus onnistuu silti yllättämään, ja yleisö ulvoo naurusta.

Näyttelijäryhmän kemia toimii hienosti, ja erilaiset hahmot täydentävät toisiaan. Tarkastaja Carter eli ”Risto” eli näytelmän muka-ohjaaja on harrastajanäyttelijänä paras, ja hän toimii näytelmässä järjen äänenä. Sen sijaan ”Masa” eli Cecil flirttailee yleisölle ja kuvailee repliikkejään pakonomaisesti myös käsillään. ”Sanna” Florence vetää roolinsa korostetun ylidramaattisesti. ”Henkka” eli Perkins unohtaa repliikkejään ja tarkastaa vaikeita sanoja hanskansa alta ja lausuu ne silti väärin. ”Anne” vedetään mukaan lavalle väkisin ja lukee repliikkejä suoraan paperista korostetusti turkulaisittain. ”Roope” eli Thomas taas joutuu fyysisesti hankaliin tilanteisiin ja roikkuu kirjaimellisesti lavasteissa, mutta suoriutuu silti roolistaan kunnialla. Pokka pitää, ja show jatkuu.

Suosittelen Näytelmää joka menee pieleen niillekin, jotka suhtautuvat farsseihin epäillen. Jos muutama voimasana ei haittaa, näytelmä sopii hyvin myös kouluikäisille, ja ainakin oma 10-vuotiaamme nauroi näytelmälle vähintään yhtä kovaa kuin äitinsä.

 

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Kuvat: Tapio Vanhatalo

kulttuuri teatteri

Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on yksi parhaista oopperoista

No nyt mennään oopperassa todella ääripäästä toiseen! Kun edellinen näkemäni ooppera (Turandot) oli kepeähkö aikuisten satu, Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethistä kepeys on kaukana, ja tarina puolestaan on rikosdraama, joka voisi tapahtua tänäkin päivänä. Ole Anders Tandbergin ohjaama ooppera sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa jo vuonna 2017, mutta teos jäi silloin näkemättä. Nyt olen iloinen, että tilanne tuli korjattua.

Kuva: Stefan Bremer

Mikään hyvän mielen tarina Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth ei ole. Dmitri Šostakovitšin säveltämä ooppera perustuu Nikolai Leskovin saman nimiseen kirjaan ja se kertoo nuoresta Katerinasta, joka päätyy murhaamaan sekä appensa että aviomiehensä rakastuttuaan miehensä palkkaamaan työmieheen, Sergeihin.

Katerina on avioliitossaan onneton. Hän on naimisissa rikkaan kauppiaan, Zinovi Izmailovin kanssa, mutta liitossa ei ole lämpöä. Hänen appensa on yksinkertaisen ilkeä ja vastenmielinen öykkäri, joka syyttää Katerinaa siitä, että pariskunta ei ole saanut lasta. Zinovi joutuu lähtemään isänsä käskystä matkalle, ja Katerina jää yksin kotiin.

Kuva: Tuomo Manninen

Zinovilla on paljon työväkeä, ja hiljattain palkattu Sergei herättää Katerinan kiinnostuksen. He päätyvät sänkyyn, mutta Boris saa heidät kiinni haureudesta ja ruoskituttaa Sergein. Katerina päättää surmata appensa ja maustaa tämän sieniannoksen rotanmyrkyllä.

Zinovi palaa kotiin yllättäen kuultuaan isänsä kuolemasta, ja Katerina ja Sergei jäävät kiinni suhteesta myös hänelle. Katerina kuristaa Zinovin vyöllä, ja hänen ruumiinsa piilotetaan talon kellariin. Sergei ja Katerina ovat nyt vapaat menemään naimisiin, mutta hääpäivänä humalainen kyläläinen murtautuu talon kellariin, löytää ruumiin ja ilmoittaa asiasta poliisille.

Sergei ja Katerina joutuvat vankileirille, jossa heidän välinsä viilenevät. Sergei syyttää Katerinaa kohtalostaan ja vokottelee toista naisvankia sillä seurauksella, että Katerina päätyy hukuttamaan sekä itsensä että Sergein uuden ihastuksen.

Kuva: Tuomo Manninen

Traagisesta tarinasta ja intohimomurhista huolimatta tarina on satiirinen, ja monet hahmot ja kohtaukset esitetään koomisessa valossa. Poliisit silittävät housujaan kalsareissa, torvisoittokunta marssii lavalle, kun lavalla tapahtuu jotain traagista, ja Zinovin työntekijät katselevat kalanvonkaleet pystyssä haarojen välissä, kun Sergei ahdistelee Zinovin naistyöntekijää seksuaalisesti.

Norjalainen ohjaaja on vienyt näyttämökuvan Neuvostoliiton sisämaasta norjalaiseen kalastajakylään, jossa Katerinan talo seisoo karulla kalliolla. Kääntyvä pyörönäyttämö paljastaa talon sisätilan.

Kuva: Stefan Bremer

Oopperassa on poikkeuksellisen voimakkaita seksikohtauksia Katerinan ja Sergein välillä, enkä ihmettele, että itse Stalin on aikoinaan ollut järkyttynyt oopperan sisällöstä. Myös musiikiltaan ooppera on voimakas, välillä jopa kakofoninen ja meluisa.

Kuva: Stefan Bremer

Esityksen pääosissa olivat Svetlana Sozdateleva Katerinana ja Alexey Kosarev Sergeinä, ja molemmat solistit tekivät loistavat roolit. Kuorolla on iso rooli työläisinä, kylän väkenä, poliisivoimina ja vankijoukkona.

Synkästä teemastaan huolimatta Mtsenksin Kihlakunnan Lady Macbeth oli virkistävällä tavalla erilainen kuin aiemmin näkemäni oopperat, ja esitys oli varmasti yksi parhaista ja mielenkiintoisimmista ja juoneltaan mukaansatempaavimmista tähän asti näkemistäni oopperoista.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Lisää oopperoita:

kulttuuri musiikki teatteri