Kävimme eilen Rouvan kanssa Helsingin kaupunginorkesterin kohtalonsinfonia-konsertissa Musiikkitalossa. Konsertissa esitettiin Lotta Wennäkosken Flounce, Beethovenin 5. sinfonia sekä Tšaikovskin viulukonsertto D-duuri. Konsertin johti Susanna Mälkki ja solistina esiintyi japanilainen viulisti Akiko Sunawai.
Kysyin jälleen itseltäni, miksi en käy useammin klassisen musiikin konserteissa? No, itse asiassa tiedän jo vastauksenkin. Silloin tällöin, kun muistan asian, liput kiinnostaviin konsertteihin on jo myyty loppuun.
Olen klassisen musiikin kuuntelijana greatest hits -tyyppiä, ja kuulisin mielelläni juurikin Beethovenin, Tšaikovskin ja Mozartin tunnetuimpia teoksia. Valitettavasti myös juuri nämä konsertit näyttävän kiinnostavan kaikkia muitakin, joten liput pitäisi muistaa varata todella hyvissä ajoin. Muuten niitä ei ole enää saatavilla.
Näin oli käydä myös eilisen kohtalonsinfonia-konsertin kanssa, vaikka muistin katsella kevään konsertteja jo mielestäni oikein hyvissä ajoin, siis vuoden vaihteessa. Konsertti oli todella varattu loppuun jo kolme kuukautta ennen iltaa.
Jätin kuitenkin lippukaupan sivun auki selaimeen enkä muistanut sulkea sitä ennen kuin kävin joskus muutaman viikon päästä läpi avoimia välilehtiä ja suljin kaikki, joita en enää tarvinnut. Välilehtien joukosta pompsahti esiin konsertin sivu, ja päätin huvin vuoksi päivittää sen. Kuinka ollakaan: varauksiin olikin tullut muutama peruutus, ja sain kuin sainkin liput konserttiin!
Itse konsertti oli juuri niin hieno kuin etukäteen odotinkin. Sunawain soolot huiluäänineen viulukonsertossa olivat lähes hypnoottisia, ja kohtalonsinfonian ensimmäinen osa nosti ihon kananlihalle. Ihastelin myös, miten hienon näköistä olikaan, kun saman osan loppupuolen intensiivisimmissä kohdissa kaikki jouset sahasivat instrumenttejaan samaan tahtiin ja kapellimestari johti muusikkoja suurin liikkein. Istuimme orkesterin takana, josta oli hyvä näkymä erityisesti kapellimestarin työskentelyyn.
Päädyin jälleen siihen, että kyllä sinfoniaorkesteria on hieno kuulla livenä, ja sinfonia puolestaan hienoin klassisen musiikin muoto. Kun orkesteria seuraa konserttisalissa, voi välillä kuunnella täydellistä kokonaisuutta ja välillä puolestaan kiinnittää huomiota yksittäisiin instrumentteihin tai instrumenttisektioihin. ”Olipa kaunis oboestemma. Ahaa, kontrabassot näppäilevät tuolla pizzicatoa ja vaihtavat nyt jouseen. Vasket tulevat nyt hienosti esiin!”
Poistuimme konsertista hyvin mielin, kohtalonsinfonian teemoja hyräillen, ja pohdimme jälleen, että pitäisi käydä useammin klassisen musiikin konserteissa. Jos vaikka muistaisin tsekata syyskauden konsertit, heti kun ohjelmisto ilmestyy.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertteja striimataan muuten myös nettiin, ja niitä on katsottavissa tallenteina: https://www.helsinkikanava.fi/kanava/fi/sarjat/sarja?id=68. Ehkäpä eilinenkin konsertti ilmestyy vielä sinne.
