Mauri Kunnaksen rakastetun Koiramäki-sarjan uusin osa, Koiramäen Suomen historia, sai juuri ensi-iltansa Irene Ahon ohjaamana musiikkinäytelmänä Kansallisteatterissa.

Näytelmä perustuu kirjaan löyhästi, ja Suomen historian merkittäville tapahtumille on kehitetty näytelmässä uusi kehyskertomus. Koiratyttö Alix (Aksa Korttila) saa historian kokeesta pisteitä pyöreät nolla, ja hänen opettajansa (Hannu-Pekka Björkman) antaa tytölle Suomen historian kirjan ja tehtävän etsiä kirjan sivuilta aarteen. Tyttö uppoutuu historian käänteisiin ja päätyy aikamatkalle 1500-luvulta aina vuoteen 1809 saakka.

Kirjan lailla siis myös näytelmässä keskitytään maamme historian kaukaisempiin käänteisiin, ja tapahtumat päättyvät siihen, kun Suomi joutuu Venäjän vallan alle.

Rajaus on omalla tavallaan hyvin ymmärrettävä: alkuperäinen Koiramäki-sarjahan sijoittuu jonnekin 1800-luvulle, joten myöhäisemmät tapahtumat eivät ole Koiramäessä vielä tapahtuneet. Useita satoja vuosia vanhat tapahtumat ovat myös sen verran kaukaisia, että sodatkin voidaan käsitellä melko kepeästi ja huumorin siivittäminä. Olisi kyllä ollut mielenkiintoista nähdä, miltä maailmansodat, sisällissota ja talvisota olisivat näyttäneet koiramäkeläisten silmin.

Kirjan hahmoista ja tapahtumista näyttämölle oli tuotu herkullinen kattaus, ja lavalle marssitettiin mm. liuta ruotsalaisia koirakuninkaita, tyttökuningas Kristiina (Marja Salo), Mikael Agricola (Björkman) ja luonnontieteilijä Pehr Kalm (niin ikään Björkman), joka sai myös parhaat naurut selostaessaan viha(nnes)korinsa kanssa Venäjän ja Ruotsin valtataisteluja 1700-luvulla. Oli isoviha…nnes ja pikkuviha…nnes… ja koko vuosisata oli yhtä viha…nnessilppua.

Nähdäänpä lavalla cameo-rooleissa myös unissakävelijä Herra Hakkarainen (Ninu Lindfors) ja söpö ja pörröinen Heikki Hämähäkki.

Eva Buchwaldin dramaturgia oli erittäin onnistunut, ja vaikka Suomen historiasta on vaikea kertoa luettelematta liutaa vuosilukuja, erinumeroisia Kaarleja ja sotia, niiden väleihin mahtui myös tarinoita pienemmistä ja vähemmän historiaa muuttaneista tapahtumista. Esimerkiksi Vasa-laivan uppoaminen ja Pehr Kalmin Amerikasta tuoma opossumi olivat saaneet näytelmässä omat kohtauksensa. Oli tietysti hauskaa kertoa lapselle, että vaikka tarinassa oli laitettu monta mutkaa suoraksi ja kerrottu koirahahmoilla, kaikki tapahtumat olivat omalla tavallaan tosia.

Helsinkiläistä yleisöä naurattivat tietysti useat viittaukset Turkuun Suomen pääkaupunkina ja Helsinkiin syrjäisenä kyläpahasena, joka ei kiinnosta ketään ja jossa ei ole yhtään mitään, eikä edes Viaporikaan näytä koskaan valmistuvan.

Tapahtumien päättyminen vuoteen 1809 herätti 6-v:ssä paljon kysymyksiä: Mitä sitten tapahtui? Miten Helsingistä tuli pääkaupunki? Milloin Turku paloi? Hän selitti jo innoissaan, miten voidaan käydä kirjastossa lainaamassa jokin historian kirja, jossa kerrotaan jatkoa tähän jännittävään kertomukseen.

Hän oli myös sitä mieltä, että Koiramäen Suomen historia oli hänen yksi lemppareistaan ikinä, ja hän halusi nähdä näytelmän heti uudestaan. Näytelmä olisi kuulemma saanut kestää vielä paljon pidempään, niin mukaansatempaava se oli!

Siis osui ja upposi! Nyt odottelemme jatko-osaa sekä kirjaan että näytelmään. “Koiramäen Suomen historia 2: Venäjän vallan aika ja Suomen itsenäistyminen”?

Lisää teatteriarvioitani avainsanan ’Teatteri’ takana!

Kuvat: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Pressiliput näytökseen saatu Kansallisteatterilta