Alkuvuoden oopperatapaus on Jaakko Kuusiston säveltämä ja Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittuun kirjaan perustuva Jää-ooppera.

Jää on saanut oopperayleisön liikkeelle kiitettävästi, ja kaikki näytökset oli vielä muutama päivä sitten loppuun myyty. Sittemmin Kansallisooppera lisäsi kalenteriin vielä yhden lisänäytöksen, ja siihen näyttää edelleen löytyvän joitain lippuja.

Halusin nähdä juuri tämän oopperan kahdesta syystä. Ensinnäkin toivoin näkeväni jonkin tuoreen teoksen ja haaveilin jo aiemmin, että olisi hauskaa nähdän jokin kantaesitys. Olen halunnut kasvattaa omaa oopperaymmärrystäni klassikoista lähtien ja nyt, nähtyäni useamman klassikko-oopperan, oli aika tutustua tuoreempaan teokseen. Lisäksi juuri tämä ooppera kiinnosti alkuperäisen teoksen vuoksi, sillä kuuntelin Jään äänikirjana juuri viime kesänä, joten se oli vielä melko tuoreessa muistissa.

Jää sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan ja ulkosaaristoon. Nuori pappisopiskelija, Petter Kummel, muuttaa perheensä kanssa saaristoon ja aloittaa työnsä pienen seurakunnan pappina. Seurakunta tunnetaan laulutaidoistaan ja siitä, että kahdelle saarelle jakautunut seurakunnan väki on eripuraista. Erityisesti saarelaisia hiertää sillan mahdollinen rakentaminen saarten välille.

Varsinaista juonta kirjassa ei ole vaan se kuvaa yksityiskohtaisesti saaristoa ja saaristolaisten arkea. Petterin vaimo, Mona, hoitaa lapsia ja lehmiä, ja Petter opiskelee ahkerasti suorittaakseen pappisopintonsa loppuun. Saaristoidyllin särkee kuitenkin traaginen onnettomuus, mutta en halua kertoa siitä sen tarkemmin, jos kirjan juoni ei ole kaikille tuttu.

Olin katsomassa esitystä tällä viikolla sen toisessa näytöksessä, jossa pääosissa nähtiin Aarne Pelkonen Petter Kummelina ja Mari Palo hänen vaimonaan, Mona Kummelina. Sekä Pelkonen että Palo tekivät vahvat roolit.

Jaakko Kuusiston musiikki jylisee mahtipontisesti ja oopperan kuoro panee parastaan, mutta kovin mieleenpainuvia melodioita tai teemoja en teoksesta löytänyt. Radiohittejä tämä ooppera tuskin pyrki aarioistaan tekemäänkään, mutta myönnän, että musiikkinsa puolesta Jää oli hivenen vaikeaa korvalle, joka kaipaa selkeämpiä sointukulkuja ja melodioita.

Minkä tahansa romaanin muuntaminen oopperaksi vaatii tietysti tekemään valintoja ja karsintaa, eikä kaikkia kirjoitetun tekstin nyansseja voi mitenkään tuoda näyttämölle. Ooppera on vanginnut kirjan tunnelman kuitenkin mielestäni hyvin. Se on toisaalta kirjaa aavemaisempi, sillä elävien ihmisten lisäksi näyttämöllä nähdään myös henkiolentoja tai kuolleiden ihmisten hahmoja, joiden kerrotaan ohjaavan veneilijöitä ja varoittavan jäällä kulkijoita.

Meri on kirjassa tärkeässä roolissa, ja niin se on myös oopperassa. Se ympäröi kaiken ja velloo mustana, uhkaavana ja pahaenteisenä. Meri on merkittävin elementti myös oopperan lavastuksessa, jossa hyödynnetään paljon videoprojisointia. Näyttämön takaosaa hallitsee vuodenaikojen mukaan vaihteleva merimaisema, ja meren ja jäälauttojen liikkeitä projisoidaan myös esiintyjien eteen laskeutuvan läpinäkyvän verhon eteen. Lavastus ja valaistus olivat hyvin onnistuneet.

Parasta esityksessä oli pääosan esittänyt Aarne Pelkonen. Hänen äänessään oli yhtä aikaa sekä syvyyttä että kirkkautta, ja hänen äänensä väri oli todella kaunis ja miellyttävä. Nuori baritoni oli ilo korvalle paitsi äänensä myös artikulaationsa puolesta. Tässäkin oopperassa, vaikka libretto onkin suomeksi, jouduin kääntymään usein tekstityslaitteen puoleen, mutta Pelkosen laulaessa siihen ei ollut tarvetta. Toivonkin, että Pelkosta nähtäisiin useammin Kansallisoopperan lavalla.

Pressilippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta

Kuvat: Stefan Bremer / Suomen Kansallisooppera.