Otin viime viikolla vastaan tähän asti suurimman oopperahaasteeni ja kävin katsomassa Richard Wagnerin Parsifalin Kansallisoopperassa. Haasteella tarkoitan sitä, että järkälemäinen teos kestää väliaikoineen viisi tuntia, ja väliaikojakin on kaksi.

Parsifal ei ole oopperana kaikkein helpoimmasta päästä. Pelkästään sen kesto tekee siitä vaikeasti lähestyttävän, mutta on teos haastava myös sisällöltään.

Teoksen libretto perustuu 1200- ja 1300-luvuilta peräisin oleviin graalin maljasta kertoviin teksteihin, joista Wagner on rakentanut oman tarinansa. Kuvaavaa on varmasti se, että vaikka olen nähnyt oopperan, lukenut sen käsiohjelman ja juonikuvauksen ennen ja jälkeen esityksen ja silmäillyt myös oopperasta kirjoitettuja Wikipedia-artikkeleja kahdella kielellä, en osaa oikeastaan kertoa, mitä oopperassa tapahtuu enkä varsinkaan miksi.

Tarina pyörii siis graalin maljan ja sitä vartioivien temppeliritarien ympärillä. Graalin nykyinen kuningas, Amfortas on haavoittunut pyhästä keihäästä, joka on päätynyt ritarikunnasta poiskäännytetyn ja taikuutta opetelleen Klingsorin haltuun. Graalin maille ilmestyy joutsenia metsästävä, hulluksi itseään kutsuva Parsifal, ja graalin vartija Gurnemanz vie hänet seuraamaan pyhää toimitusta, jossa ritarit imevät voimaa pyhästä graalista. Näyttämöllä ryömii myös outo nainen, Kundry, jonka kerrotaan elävän ainakin kolmatta elämäänsä ja pyrkivän hyvittämään sen, että nauroi Jeesukselle ristillä. Hän on kuitenkin Klingsorin vallassa, ja Klingsor pakottaa Kundryn viettelemään Parsifalin.

Parsifal eksyy Klingsorin mystiseen puutarhaan, jossa sekä puutarhan kukat että Kundry yrittävät saada Parsifalin pauloihinsa mutta epäonnistuvat yrityksissään. Siitä suutahtanut Klingsor heittää Parsifalia pyhällä keihäällä, mutta Parsifal nappaa sen ilmasta kiinni.

Tämän pidemmälle lienee tarpeetonta kertoa tapahtumista, mutta ymmärtänet, että tarina on hyvin korkealentoinen, ja ymmärtääkseen mitä tapahtuu ja erityisesti miksi, olisi tunnettava alkuperäiset tarinat tarkemmin. Oopperassa ei varsinaisesti selitetä mitään eikä esitellä hahmoja, vaan katsojien oletetaan tutustuneen etukäteen tapahtumiin, joita on tapahtunut ennen oopperan ensimmäisen näytöksen alkua.

Mutta vaikka olin lukenut kuvauksen tapahtumista ennen oopperan alkua ja lyhyet kuvaukset jokaisesta näytöksestä, en esimerkiksi ymmärtänyt, keitä kaikki hahmot olivat, ja vaikka joku mainittiinkin nimeltä, olin jo ehtinyt unohtaa, mitä hänestä kerrottiinkaan.

Yli 135-vuotiaan oopperan ja n. 800 vuotta vanhan alkuperäistarinan kritisointi on täysin tarpeetonta, joten sanon vain, että itse pidän enemmän esityksistä, joiden katsominen ei vaadi aivan näin paljon ponnisteluja. Enkä tarkoita edes oopperan viisituntista pituutta vaan sitä, miten hyvin tarina ja sen hahmot pitäisi tuntea ennen kuin esitystä saapuu katsomaan. Nyt lavalla tuntui tapahtuvan vain hyvin abstrakteja asioita, jotka eivät kuulosta ymmärrettäviltä edes jälkikäteen luettuina.

En missään tapauksessa suosittelisi Parsifalia vasta-alkajille. Wagnerin musiikki on kyllä todella upeaa ja ehdottomasti opperan parasta antia. Aiemmin tuttuja aarioita tai muita kappaleita en oopperassa kuitenkaan kuullut. Laulajien puolesta oopperan miehitys oli erinomainen. Nikolai Schukoff Parsifalina lauloi vaivattomasti, ja hänen voimakas tenorinsa oli hyvin miellyttävä. Kundry oli hahmona erikoinen, mutta roolissa kuultu Tuija Knihtilä, dramaattinen mezzosopraano, loistava.

Lavastus on näyttävä, ja se hyödyntää hienosti Oopperatalon suuren näyttömän tekniikkaa: keskellä lavaa on salaman muotoinen, valaistu koroke, joka koostuu useasta nousevasta ja laskevasta osasta. Lavalle saa siis luotua erilaisia miljöitä vain näitä osia siirtelemällä. Korokkeen vieressä on myös leveydeltään lähes koko lavan kokoinen pyörivä nosturi, jonka symboliikka ei tosin aivan auennut itselleni.

Oopperassa useammallakin tavalla mielenkiintoisin kohtaus nähtiin, kun Parsifal eksyi Klingsorin taikapuutarhaan. Puutarhan kukkaset yrittivät vietellä Parsifalin, ja Parsifal joutui vastustamaan kiusausta, vaikka nämä hipelöivät alastomia vartaloitaan – omiaan ja toistensa – hyvin kutsuvasti. Laulajat eivät sentään ilmestyneet lavalle ilman rihmankiertämää, vaan kohtaus oli toteutettu videoprojisoinneilla, ja videolla esiintyi aikuisviihdenäyttelijöitä. Eroottisesti, ei pornografisesti.

Tulipa käytyä, mutta täytyy sanoa, että ensi kerralla toivon näkeväni jotain helpommin sulavaa. Sellaisia teoksia kuten Madama Butterfly, jonka näin viimeksi.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Heikki Tuuli / Suomen Kansallisooppera.