Sisko ja sen veli
Tyttö pääsi tänään tapaamaan pikkuveljeään, ja hän oli aivan ihastuksissaan siitä, miten söötti vauva on. Oli hän silti edelleen hieman harmissaan siitä, että vauva oli kuin olikin poika, mutta vakuuttelin, että hänestä tulee maailman paras ja rakkain isosisko pikkuveljelleen.
Saimme samalla kuulla, miten pojan tila oli parantunut entisestään. Keuhkon reikä näyttää umpeutununeen, ja keuhkoröntgenissä näkyy enää pieni ilmatasku keuhkon ulkopuolella. Keuhko on avautunut täysin, joten hengityskoneen tehoa on voitu laskea.
Hän sai aivosähkökäyrää mittaavat neulat pois päästään, ja kipulääkitystä voitiin pienentää. Sen myötä hän alkoi myös heräilemään unestaan. Kipulääkettä tarvitaan kuitenkin niin pitkään kuin ilmarintaa hoitava dreeni on paikallaan kyljessä, ja silloin on myös parempi, että hän nukkuu rauhallisesti.
Kipulääkitys vaatii myös hengityskoneen käyttämistä, sillä tokkurainen vauva saattaa unohtaa hengittää itse. Toivottavasti pääsemme siis pian eroon dreenistä, sitä myötä kipulääkityksestä ja sen myötä myös hengityskoneesta.
Tilanne on siis vakaa ja parantunut jatkuvasti. Onni on, että poika on sen verran kookas (3580 g), että hän on myös vahva. Keuhkon täydellinen kokoonpainuminen kuulosti ja näytti röntgen-kuvissa dramaattiselta, mutta on kuulemma hyvä merkki, sillä se osoittaa, että keuhko on kuitenkin ollut terve ennen puhkeamista. Tällöin sen myös odotetaan parantuvan hyvin.
Rouva on edelleen hoidossa Naistenklinikalla, sillä hänen niskaansa ja selkäänsä vaivaa sietämätön kipu, joka pakottaa hänet olemaan lähes pelkästään makuuasennossa. Tämä johtuu todennäköisimmin spinaalitilaan synnytyksen aikana laitetusta kipulääkkeestä, mutta se saattaa johtua myös stressistä ja huolesta, sillä vaiva alkoi, kun vauva vietiin tehohoitoon. Vaiva ei ole vaarallinen vaan kiusallinen, mutta se vaatii silti edelleen hoitoa.
Kaikkein ikävintä on, että emme voi olla yhdessä. Yksi on Lastenklinikalla, toinen Naistenklinikalla ja me olemme tytön kanssa kotona. Hän nukkuu ja minä istun sohvalla ihmettelemässä, mitä osaisin tehdä itsekseni.
Luulen, että joudun nyt aivan tietoisesti keksimään jotain aivan muuta tekemistä ja ajattelemista. Jos siis lähipäivinä blogiin ilmestyy jotain aivan tähän aiheeseen liittymättömiä postauksia, se ei tarkoita muuta kuin että olen onnistunut kääntämään ajatukseni hetkiseksi pois sairaalasta ja vauvan vointiin liittyvästä huolesta.
Vaikka kyllähän tämä kirjoittaminen toimii myös hyvänä terapiana. Kun huolen ja pelon jakaa muiden kanssa, se jotenkin pienenee, ja se tuki ja lämpö, jota kaikki lähettävät, auttaa jaksamaan. Viestinne ovat antaneet meille toivoa, ja on ollut lohdullista kuulla vastaavista ongelmista, joista on selvitty. On käsittämätöntä ja upeaa, miten niin monen meille tuntemattoman ihmisen ajatukset ovat kanssamme.
Iso, iso kiitos kaikille näin yhteisesti!
