Nyt toivon todella, että tämä postaus jää viimeiseksi sairaskertomuksekseni.

En joutunutkaan viettämään tätä viikkoa sairaalassa kuten kirjoitin alkuviikosta. Tiistaiaamuna lääkäri nimittäin totesi, että en tarvitse enää suonensisäistä antibioottia, joten pääsin alipainehoitolaitteeni kanssa kotiin parantelemaan kättäni. Seuraava leikkausaika varattiin torstaille, jolloin haava olisi viimein määrä ommella umpeen.

Olihan se huomattavasti mukavampaa olla kotisohvalla, vaikka jouduinkin kanniskelemaan vakuumilaitetta olallani ja aika ajoin kytkeytymään pistorasiaan, jotta laite latautuisi. Pystyin silti elämään kotona lähes normaalia elämää, kun sairaalassa olisin vaan makoillut sängyssä aamusta iltaan.

Jännitin tällä kertaa leikkausta enemmän kuin viimeksi. Toivoin tietysti, että haava päästäisiin sulkemaan suunnitellusti, mutta oli olemassa riski, että lääkäri haluaisi jatkaa edelleen alipainehoitoa ja haavan sulku siirtyisi eteenpäin toiset kolme päivää. Toinen jännityksen aihe oli riski siitä, että iho haavan ympärillä olisi käynyt liian kireäksi sulkemiseen ja haava vaatisi ihosiirteen reidestä.

Sitä ei kuitenkaan tarvittu, ja leikkaus meni suunnitelmien mukaan, tai ainakin lähes. Haavan pohja oli siisti, alipainehoitoa ei tarvittu enää ja käsi tikattiin takaisin kiinni. Suunnitelma oli, että leikkaus olisi tehty puudutuksessa, mutta käsi ei puutunutkaan kunnolla. Näin käy kuulemma vain 2 %:ssa tapauksista. Riski sille, että käteni tuntisi leikkauksen aikana edelleen kipua, oli niin iso, että anestesialääkäri päätti nukuttaa minut.

Heräilin pari tuntia myöhemmin ja kuulin, että kaikki meni hyvin. Heräämön hoitaja antoi pienen naukun lääkekonjakkia ja kupillisen kahvia. Leikkauksen tehnyt lääkäri kävi vielä myöhemmin tervehtimässä osastolla ja kertomassa leikkauksesta.

Kädessä on siis tikit seuraavat 2,5 viikkoa, ja joudun edelleen kanniskelemaan sitä kantositeessä. Kättä saa liikuttaa 0 – 90 asteen kulmassa, mutta käden kuormitus on kielletty, ja kyynärpäähän ei voi nojata. Eli kyllähän tässä vielä kuukausi menee ennen kuin kättä voi käyttää lähes normaaliin tapaan ja palata sinne kuntosalille.

Olisin voinut periaatteessa lähteä kotiin vielä torstaina, mutta koska olisin päässyt kotiin vasta illalla ja tarvinnut saattajan, päädyimme Rouvan kanssa siihen, että viettäisin vielä yhden yön sairaalassa ja palaisin kotiin perjantaina aamupäivällä.

Hyvissä käsissä olen täällä Hyksissä ollut, jopa maan parhaissa. Tännehän lähetetään ympäri Suomea kaikista vaativimmat tapaukset – kuten viereisissä sängyissä maanneet nuoret miehet, joista toinen oli räjäyttänyt vasemman kätensä omatekoisella pommilla ja toisella viallinen uudenvuoden raketti oli räjähtänyt käsiin. Hän selvisi ihovammoilla.

Mutta kylläpä on ollut myös mielenkiintoinen tämä kokemus. Ensinnäkin aikuiselle ihmiselle on aika jännittävää antautua täysin toisten ihmisten armoille, maata tajuttomana muutaman tunnin ajan ja herätä aivan toisessa paikassa kuin missä on nukahtanut.

On ollut myös kiinnostavaa ihan vaan seurata lääkäreitä ja sairaanhoitajia omissa töissään ja miettiä, miten valtavan vastuullista ja tärkeää työtä he tekevät ja millaista varmuutta, ammattitaitoa ja huippuosaamista vaikkapa kirurgin työ vaatii. Ja miten monta huippuammattilaista tarvitaan ihan noinkin pieneen operaatioon kuin tulehtuneen haavan hoitoon. Kiitos hyvästä hoidosta!

Nyt olisi kuitenkin kiva jo keskittyä ihan muihin asioihin. Ja palata omiin töihin.