En tiedä, kumpi jännitti tytön tanssikoulun kevätnäytöstä enemmän, tyttö vai Rouva. Tyttö kertoi kyllä edellisenä iltana, että ”jännittää”, ja pohti, että haluaa nallen mukaan, jotta voi sitten halia sitä.

Kerroin hänelle, että tietysti jännittää. Isiäkin jännittää ennen esiintymisiä, kaikkia jännittää, ja se on ihan normaalia.

”Onko sinullakin tyllihame?” kysyi tyttö. ”Ei ole”, vastasin. ”Isillä on yleensä mikrofoni.”

Itse olin vielä muutama viikko sitten sillä mielellä, että tyttö ei edes osallistuisi esiintymiseen. Tapiolasali Espoon kulttuurikeskuksessa, suuri näyttämö, 700 ihmistä katsomassa – ja toinen on vielä niin pieni. Sittemmin päätimme, että esiintyminen on kuitenkin varmasti hauska juttu.

Eilen nallea ei enää muistettu, ja onneksi tytön jännityskin oli hävinnyt.

Rouvan ei. 

Mitä jos tyttö jähmettyisi lavalla tai touhuaisi aivan omiaan? Entä jos hän karkaisikin lapsenvahdilta sivuhuoneesta ja katoaisi kulttuurikeskukseen? Mitäs sitten, jos vessahätä iskee kesken esiintymisen?

Kenraaliharjoituksen jälkeen jätimme pienen lapsenvahdille ja siirryimme katsomoon.

Ja niin vaan puoli tuntia myöhemmin pieni tanssijatar kipitti reippaasti parinsa kanssa omalle paikalleen tyllihame vipattaen. (Kuvassa alla oikealla.)

Kun Robinin Kaunis päivä pyörähti käyntiin, ja pienet tanssijat alkoivat pyöriä pariensa kanssa, Rouva vuodatti jo vuolaita kyyneliä.

Kun tanssijat välillä jäivät ihmettelemään kirkkaita valoja tai unohtuivat tekemään omia pyörähdyksiään liian pitkään, yleisö oli ihastuksissaan. Lopussa tyttö keräsi pisteet kumartamalla väärään suuntaan.

Isistä ja äidistä se oli maailman suloisinta.

Esityksen jälkeen ylpeä äiti osti pienelle pinkin ruusun ja sitten mentiin Tapiolan turkkialaiseen Kilim-ravintolaan (Mäntyviita 2) illalliselle.

”Oliko kivaa?” kysyin. 

”Joo.” Sain vastaukseksi.

”Haluatko uudelleenkin esiintymään?”

”Haluan.”

Isin tyttö.