Moulin Rouge! -musikaali saapui Broadwaylta Helsingin kaupunginteatteriin todellista pikavauhtia! Musikaali avautui Broadwaylla vuonna 2019, ja Lontoossakin se on pyörinyt vasta vuodesta 2022.

Elokuvasta teatterin lavalle

Musikaali perustuu Baz Luhrmanin vuodelta 2001 peräisin olevaan saman nimiseen elokuvaan, jonka pääosissa ihastuttivat Ewan McCregor ja Nicole Kidman.

Näyttämöversion juoni on isoilta linjoiltaan yhtenevä elokuvan kanssa, vaikka joitain erojakin löytyy. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1899. Pariisiin Englannista muuttanut säveltäjä, Christian (Martti Manninen, mm. Pieni Merenneito), on tarjoamassa sävellyksiään kuuluisassa Moulin Rouge -kabareessa esiintyvälle kurtisaanille, Satinelle (Jennie Storbacka, mm. We Will Rock You).

Hänellä on taustavoiminaan ystävät Santiago (Matti Leino) ja Henri Toulouse-Lautrec (Antti Lang), jonka hahmo perustuu oikeaan taiteilijaan, joka maalasi teoksia Moulin Rougesta ja sen asiakkaista.

Christian tapaa Satinen Moulin Rougessa, ja väärinkäsityksestä johtuen Satine luulee Christinia rikkaaksi Monrothin herttuaksi (Joel Mäkinen, mm. Anastasia). Kabareen perustaja ja omistaja Harold Zidler (Risto Kaskilahti) toivoo herttuasta kabareen taloudellista pelastajaa, joten Satinen olisi määrä liehitellä häntä. Satine sattuu kuitenkin rakastumaan Christianiin, mutta heidän on pidettävä rakkautensa salassa.

Satinella on myös toinen salaisuus: hän on vakavasti sairas, ja sairastaa tappavaa keuhkotautia. Yhtymäkohta La Traviata -oopperaan ei liene sattumaa.

Tarinaa viedään eteenpäin tunnettujen pop-kappaleiden tahdissa, ja kappaleet saavat osana tarinaa uusia merkityksiä.

Elokuva oli kuvaus- ja leikkaustyyiltään uraauurtava, ja popcovereita pursuava jukebox-musikaali onnistui löytämään monta katsojaa, jotka eivät perinteisiä musikaaleja olisi vaivautuneet katsomaan. Sen tekee varmasti myös Moulin Rougen näyttämöversio.

Musikaali on pohjoismainen yhteistuotanto, jonka on ohjannut Anders Albien, ja se on toteutettu takisin lavastusta ja Astrid Lynge Ottosenin puvustusta myöten lähes identtisenä myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.

Lukemani mukaan produktiota on kuitenkin skaalattu isommaksi Helsingin kaupunginteatterin valtavalle näyttämölle, ja sekä lavasteet että tanssiryhmän koko ovat isommat kuin muissa Pohjoismaissa.

Mikä jukebox-musikaali?

Moulin Rouge! on tyypiltään jukebox-musikaali. Sillä tarkoitetaan musikaalia, jonka kappaleet ovat aiemmin tuttuja muualta kuin itse musikaalista. Moulin Rouge vyöryttää ilmaan kymmeniä tunnettuja hittikappaleita. Osa niistä on tuttuja musikaalin elokuvaversiosta, ja osa on elokuvan jälkeen julkaistua uudempaa tuotantoa.

Elokuvan ainoa suurelle yleisölle aiemmin tuntematon kappale oli Come What May. Se oli kuitenkin sävelletty saman ohjaajan Romeo ja Julia -elokuvaa varten, joten tiukimman määrittelyn mukaan sitäkään ei voisi pitää alkuperäisenä kappaleena.

Come What Mayn lisäksi musikaalissa on mukana mm. elokuvassakin soineet Nature Boy (”The greatest thing you’ll ever learn is to love and be loved in return”), Lady Marmalade (“Voulez-vous coucher avec moi ce soir?”), Your Song (“And you can tell everybody this is your song”) ja Roxanne (“You don’t have to put on the red light”).

Näyttämöversiossa kuultavaa uudempaa tuotantoa edustavat mm. Lady Gagan Bad Romance, Katy Perryn Firework, Sian Chandelier, Rihannan Only Girl in the World, Adelen Rolling in the Deep ja Gnarls Barkleyn Crazy. Yhteensä eri numeroihin ja potpureihin on mahdutettu hengästyttävät 70 kappaletta, toiset kokonaisina biiseinä, toiset fraasin tai muutaman mittaisina pätkinä. Monet kappaleet yhdistyvät mashupeiksi, joissa yhden kappaleen säkeistöstä siirrytään toisen kappaleen kertosäkeeseen tai laulajat laulavat päällekkäin eri kappaleita.

Harmi, että alkuperäisessä elokuvassa kuullut Like a Virgin ja The Show Must Go on oli tiputettu pois musikaalista, sillä ne olisivat istuneet tarinaan hienosti.

Suomea vai englantia?

Iso osa jukebox-musikaalin viehätystä on bongata musiikin seasta viitteitä eri pop-hitteihin, joten useilla kappaleilla on enemmänkin cameo- kuin tarinaa eteenpäin vievä rooli. Tämä aiheuttaa tietysti ongelman tekstin käännösten suhteen. Vain fraasin tai muutaman pätkää jostain tunnetustakin laulusta voi olla vaikea tunnistaa, jos sen sanat ovat täysin vieraat. Potpureissa kuullaankin paljon lauluja alkuperäisillä, englanninkielisillä sanoilla.

Ne kappaleet, jotka on käännetty suomeksi toimivat jopa yllättävän hyvin.  Harmi, ettei tekstejä ole nähtävillä missään, mutta mietin erityisesti Fireworkin ja Rolling in the Deepin kohdalla, että nämähän toimivat loistavasti myös suomeksi. Pisteet suomentaja Paavo Leppäkoskelle myös Bad Romancen käännöksestä ”Ruma rakkaus” ja sen ”Roma Roma-ma” -rallatuksen kääntymisestä muotoon ”ruma ruma-ma”.

Martti Manninen loistaa kirkkaimpana tähtenä

Laulajat ovat Helsingin kaupunginteatterissa aina ilo korvalle, niin tälläkin kertaa. Pääpari laulaa suvereenisti mitä vain, ja varsinkin Martti Mannisesta kuoriutuu tässä produktiossa tähtitenori, jolta löytyy sekä herkkyyttä että volyymiä, ja ylä-äänet irtoavat kuulaasti ja vaivattomasti.

Lavastus on isoa, ja näyttämön taustalle heijastetaan kokonaisuutta elävöittävää videokuvaa. Näyttäviä asuja on paljon ja ne vaihtuvat tiuhaan.

Iso on myös tanssiryhmä, joka panee todella parastaan ja lavalla tapahtuu valtavasti. Kokonaisuutta säestää Ville Myllykosken luotsaama orkesteri, joka soittaa tarkasti ja nupit kaakossa. Aivan esityksen alussa musiikin volyymi oli tosi niin kovalla, että yleisön etuosassa kaiveltiin jo esiin korvatulppia.

Kaikkea on paljon: laulajia, tanssijoita, volyymia, lauluja. Paikoin tuntuu, että vähempikin olisi riittänyt, ja huomasin nauttivani musikaalista eniten silloin, kun lavalla oli vähemmän ihmisiä ja lauluja kerrallaan vain yksi.

Moni asia on siis kohdallaan, esitys on hyvin viihdyttävä, ja teknisesti se täyttää kaikki vaatimukset. Yksi asia kuitenkin puuttuu: pääosaparin välinen kemia. Manninen on Christianin roolissa herkkä ja ilmeikäs, mutta Satine jää etäiseksi, eikä heidän suhteensa tunnu siltä suurelta rakkaustarinalta, josta musikaalin pitäisi ensisijaisesti kertoa. Ehkä suhteelle ei vain annettu tarpeeksi tilaa kehittyä, kun kaikkea muuta tapahtui niin paljon.

Silti Moulin Rouge on viihdyttävä ja lukemani palautteet ja arviot ovat olleet lähes poikkeuksetta positiivisia tai jopa ylistäviä. Yleisö on rakastanut vauhdikasta ja värikästä show’ta ja tunnettujen pop-kappaleiden kuulemista teatterin lavalla.

HKT on myynyt esitykset loppuun jouluun asti, ja jo ennen ensi-iltaa lippuja oli myyty ennätykselliset 80 000, mikä on upeaa! Kevätkauden liput ovat nyt myynnissä.

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Tällä kaudella olen nähnyt myös nämä esitykset:

• Taru Sormusten Herrasta / Tampere-talo/Tampereen teatteri 
• Dancer in the Dark / Lilla Teatern

Dancer in the Dark -musikaali sai maailman kantaesityksensä Lilla Teaternissa.

Ohjaaja Lars von Trier hätkähdytti vuosituhannen vaihteessa yleisöjä ”Kultaisen sydämen” elokuvatrilogiallaan. Sen viimeinen osa, Dancer in the Dark, oli musikaalin muotoon valettu psykologinen tragedia, joka kertoi niin sietämättömästä epäreiluudesta, että katsojat kiemurtelivat penkeissään. Elokuva oli tyrmistyttävä ja ahdistava, ja vaikka se olikin vaikuttava, sitä ei tehnyt mieli katsoa toiseen kertaan.

Elokuvan pääosassa nähtiin Björk, joka myös sävelsi elokuvan musiikit. Nyt samasta tarinasta on sovitetty näyttämömusikaali, joka sai maailman kantaesityksensä Jakob Höglundin ohjauksessa Helsingin kaupunginteatterin ruotsinkielisessä Lilla Teaternissa.

Dancer in the Dark ei ole hyvän mielen musikaali. Sen päähenkilö, Selma (Lumi Aunio), on tsekkoslovakiasta Yhdysvaltoihin muuttanut nuori äiti, joka sairastaa perinnöllistä ja hänet lähes kokonaan sokeuttanutta silmäsairautta. Selman pojalla, Genellä (Emil Paloniemi/Iivari Luomala), on sama sairaus, ja Selma kerää rahaa pojan silmäleikkausta varten. Selma työskentelee tehtaassa, ja hän pystyy piilottelemaan näkönsä todellisen tilan työnantajaltaan ystävänsä Kathyn (Pia Runnakko) avulla.

Selma rakastaa musikaaleja. Hän elää niissä päänsä sisällä ja osallistuu myös musikaalia valmistelevan harrastajateatterin toimintaan.

Selma asuu asuntovaunussa paikallisen poliisin, Billin (Tuukka Leppänen) talon pihamaalla. Bill ja Selma ovat läheisiä, ja Bill tunnustaa eräänä päivänä joutuneensa taloudellisiin vaikeuksiin, mutta vannottaa Selmaa, että tämä ei kerro asiasta Billin vaimolle, joka ei tiedä miehensä olevan rahaton. Myöhemmin Bill varastaa Selman rahat tämän asuntovaunusta. Selma vaatii rahoja takaisin itselleen ja tulee vahingossa ampuneeksi Billin. Tämän enempää en halua spoilata, jos et ole nähnyt elokuvaa.

Musikaali on synkästä tarinastaan huolimatta yllättävän valoisa. Selman pään sisällä pyörivät musikaalinumerot vievät hänet toiseen maailmaan, ja omaa kohtaloaan enemmän hän välittää siitä, että hänen poikansa parantuisi. Kurkkua kuristavan traagiikan sijaan tarina onkin toiveikas, eikä tragediaa alleviivata.

Musikaaliversion on käsikirjoittanut Patrick Ellsworth ja säveltänyt Marie Højlund. On myönnettävä, että olin itse hieman pettynyt, kun ymmärsin, että alkuperäisen elokuvan musiikkia ei tässä musikaalissa kuulla. Iso osa elokuvan oudosta viehätyksestä oli juuri Björkin omaperäisen sävellys- ja laulutyylin ansiota.

Musikaalin musiikki on sävelletty vain tätä näyttämöversiota varten. Sävellykset eivät ole melodioiltaan kovin mieleenpainuvia mutta silti toimivia, ja ne yhdistyvät rikkaaseen äänimaailmaan. Varsinkin tehdaskohtaus, jossa näyttelijät rummuttavat rytmikkäästi musiikin tahtiin on hyvin mukaansatempaava.

Musikaalin lauluissa ei käydä dialogia hahmojen välillä, vaan suurimman osan lauluista Selma laulaa yksin, suoraan yleisölle, katsoen heihin voimakkaiden silmälasiensa läpi.

Lavastus on yksinkertainen mutta kekseliäs, ja rekvisiittaa on niukasti. Kookkaat metallikehikot muuttuvat näyttelijöiden pyörityksessä seiniksi, porteiksi ja tehtaiden koneiksi. Lillanin pieni näyttämö vaikuttaa tässä esityksessä isommalta kuin mitä se onkaan. Myös ensemble on isompi kuin tavallisesti, ja mukana on jopa kaksi tanssijaa Helsinki Dance Companysta.

Kaiken keskellä loistaa pääosan esittäjä Lumi Aunio, johon kiinnitin huomioni jo HKT:n viime kauden Dear Evan Hansen -musikaalissa. Aunio on roolissaan häikäisevä, jopa maaginen. Hän on lavalla koko esityksen ajan, ja puhuu ja laulaa suoraan yleisölle. Hänen laulunsa soi puhtaasti, vahvasti ja vaivattomasti.

Lilla Teatern on onnistunut tässä produktiossa todella hienosti, ja nyt jään jännityksellä odottamaan, tehdäänkö sama esitys myös suomeksi, kuten parin vuoden takainen Once. Toivon sitä. Ja menisin kyllä toisenkin kerran.

Ruotsinkieliseen esitykseen on saatavilla suomenkielinen tekstitys omalle matkapuhelimelle.

Lippu saatu Lilla Teaternilta.

Kuvat: Heli Blåfield.