Dancer in the Dark siirtyi elokuvasta teatterin lavalle
Dancer in the Dark -musikaali sai maailman kantaesityksensä Lilla Teaternissa.
Ohjaaja Lars von Trier hätkähdytti vuosituhannen vaihteessa yleisöjä ”Kultaisen sydämen” elokuvatrilogiallaan. Sen viimeinen osa, Dancer in the Dark, oli musikaalin muotoon valettu psykologinen tragedia, joka kertoi niin sietämättömästä epäreiluudesta, että katsojat kiemurtelivat penkeissään. Elokuva oli tyrmistyttävä ja ahdistava, ja vaikka se olikin vaikuttava, sitä ei tehnyt mieli katsoa toiseen kertaan.
Elokuvan pääosassa nähtiin Björk, joka myös sävelsi elokuvan musiikit. Nyt samasta tarinasta on sovitetty näyttämömusikaali, joka sai maailman kantaesityksensä Jakob Höglundin ohjauksessa Helsingin kaupunginteatterin ruotsinkielisessä Lilla Teaternissa.
Dancer in the Dark ei ole hyvän mielen musikaali. Sen päähenkilö, Selma (Lumi Aunio), on tsekkoslovakiasta Yhdysvaltoihin muuttanut nuori äiti, joka sairastaa perinnöllistä ja hänet lähes kokonaan sokeuttanutta silmäsairautta. Selman pojalla, Genellä (Emil Paloniemi/Iivari Luomala), on sama sairaus, ja Selma kerää rahaa pojan silmäleikkausta varten. Selma työskentelee tehtaassa, ja hän pystyy piilottelemaan näkönsä todellisen tilan työnantajaltaan ystävänsä Kathyn (Pia Runnakko) avulla.
Selma rakastaa musikaaleja. Hän elää niissä päänsä sisällä ja osallistuu myös musikaalia valmistelevan harrastajateatterin toimintaan.
Selma asuu asuntovaunussa paikallisen poliisin, Billin (Tuukka Leppänen) talon pihamaalla. Bill ja Selma ovat läheisiä, ja Bill tunnustaa eräänä päivänä joutuneensa taloudellisiin vaikeuksiin, mutta vannottaa Selmaa, että tämä ei kerro asiasta Billin vaimolle, joka ei tiedä miehensä olevan rahaton. Myöhemmin Bill varastaa Selman rahat tämän asuntovaunusta. Selma vaatii rahoja takaisin itselleen ja tulee vahingossa ampuneeksi Billin. Tämän enempää en halua spoilata, jos et ole nähnyt elokuvaa.
Musikaali on synkästä tarinastaan huolimatta yllättävän valoisa. Selman pään sisällä pyörivät musikaalinumerot vievät hänet toiseen maailmaan, ja omaa kohtaloaan enemmän hän välittää siitä, että hänen poikansa parantuisi. Kurkkua kuristavan traagiikan sijaan tarina onkin toiveikas, eikä tragediaa alleviivata.
Musikaaliversion on käsikirjoittanut Patrick Ellsworth ja säveltänyt Marie Højlund. On myönnettävä, että olin itse hieman pettynyt, kun ymmärsin, että alkuperäisen elokuvan musiikkia ei tässä musikaalissa kuulla. Iso osa elokuvan oudosta viehätyksestä oli juuri Björkin omaperäisen sävellys- ja laulutyylin ansiota.
Musikaalin musiikki on sävelletty vain tätä näyttämöversiota varten. Sävellykset eivät ole melodioiltaan kovin mieleenpainuvia mutta silti toimivia, ja ne yhdistyvät rikkaaseen äänimaailmaan. Varsinkin tehdaskohtaus, jossa näyttelijät rummuttavat rytmikkäästi musiikin tahtiin on hyvin mukaansatempaava.
Musikaalin lauluissa ei käydä dialogia hahmojen välillä, vaan suurimman osan lauluista Selma laulaa yksin, suoraan yleisölle, katsoen heihin voimakkaiden silmälasiensa läpi.
Lavastus on yksinkertainen mutta kekseliäs, ja rekvisiittaa on niukasti. Kookkaat metallikehikot muuttuvat näyttelijöiden pyörityksessä seiniksi, porteiksi ja tehtaiden koneiksi. Lillanin pieni näyttämö vaikuttaa tässä esityksessä isommalta kuin mitä se onkaan. Myös ensemble on isompi kuin tavallisesti, ja mukana on jopa kaksi tanssijaa Helsinki Dance Companysta.
Kaiken keskellä loistaa pääosan esittäjä Lumi Aunio, johon kiinnitin huomioni jo HKT:n viime kauden Dear Evan Hansen -musikaalissa. Aunio on roolissaan häikäisevä, jopa maaginen. Hän on lavalla koko esityksen ajan, ja puhuu ja laulaa suoraan yleisölle. Hänen laulunsa soi puhtaasti, vahvasti ja vaivattomasti.
Lilla Teatern on onnistunut tässä produktiossa todella hienosti, ja nyt jään jännityksellä odottamaan, tehdäänkö sama esitys myös suomeksi, kuten parin vuoden takainen Once. Toivon sitä. Ja menisin kyllä toisenkin kerran.
Ruotsinkieliseen esitykseen on saatavilla suomenkielinen tekstitys omalle matkapuhelimelle.
Lippu saatu Lilla Teaternilta.
Kuvat: Heli Blåfield.
