Sisäinen suorittaja kävi neuvolassa

Käytin tytön neuvolan kaksivuotistarkastuksessa.

Terveydenhoitaja aloitti jutustelun kyselemällä, miten menee, ja minä kerroin tyytyväisenä, miten hienosti lapsi syö kaikkea ja nukkuu hyvin, käy potalla ja treenaa pikkuhousujen käyttämistä.

Kun hoitaja tiedusteli puheen kehittymisestä, kerroin, että tyttö kyllä juttelee jo paljon ja muodostaa ihan oikeita lauseitakin. Jo muutama kuukausi sitten hän osasi kysyä esimerkiksi: ”Missä on minun toinen lapanen?” mutta toisaalta joissain sanoissa kirjaimet kääntyvät edelleen hassusti väärin päin. Esimerkiksi lusikka on edelleen ”lukkija”, kerroin.

”Kyllä, sanat saattavat kääntyä vielä nelivuotiaaksikin asti hassusti”, hoitaja kertoi ja minä nyökyttelin. Tyttö istui tuppisuuna sylissä. ”Kyllä hän varmaan kohta jo lämpenee”, hymyilin.

”Käydäänpä sitten tuohon pöydän ääreen”, hoitaja jatkoi ja kaivoi esiin värikynät ja piirustuspaperia. ”No niin, piirräpä siihen paperiin jotain.”

Tyttö ei edes ottanut kynää käteensä. ”Kulta, piirräpä isille jotain”, minäkin yritin, mutta kynä ei noussut pöydältä. Ja niin sisäinen suorittajani heräsi. ”Kyllä se kotona tykkää piirtää, ja piirtäminen on ollut yksi sen lempipuuhista”, vakuuttelin.

Hoitaja otti itselleen toisen kynän, piirsi paperiin viivan ja sanoi: ”Piirräpä tällainen samanlainen viiva.” Vielä hetken mietittyään tyttö otti viimein kynän käteensä – mutta väärin päin. Terä osoitti kattoa kohti, ja kun hän yritti piirtää kynällä, hän käänsi kätensä niin, että rystyset ja kynän puuosa osuivat paperiin mutta kynän kärki ei. Sitten hän hinkkasi paperia kynän puuosalla. Molemmilla päillä.

”Okei, tätä testiä ei taidettu läpäistä täysin pistein”, sisäinen suorittajani kuiski, vaikka tyttö hetken päästä käänsikin kynänsä oikein päin ja piirsi paperille viivan.

IMG_8632.jpg

Kuva ei liity jutun tapaukseen, mutta siinä lapsi pitelee kynää oikein päin.

Seuraavaksi pöydälle tuotiin kahdeksan puista palikkaa, ja hoitaja kysyi tytöltä, miten korkean tornin hän osaisi niistä rakentaa. Hetken aikaa näytti siltä, että kynät kiinnostivat häntä enemmän kuin palikat, ja sisäinen suorittajani ehti jo huolestua.

Palikat alkoivat kuitenkin siirtyä pinoon: kolme palikkaa, neljä palikkaa, vielä muutama. ”Voi miten taitava, saatko kaikki palikat päällekkäin?” tsemppasin vieressä ja hetken päästä kaikki kahdeksan palikkaa olivat pinossa pöydällä. ”Huh”, huokaisi sisäinen suorittajani.

”Kuinkas monta palikkaa siinä pinossa on?” kysyin tytöltä ja osoitin kahta alimmaista: ”Yksi, kaksi…” Tyttö jatkoi: ”koome, neejä, viisi, kuusi, seehemä, kaheha.”

Jes jes jes! Kuuliko se terkkari sen varmasti?” huusi sisäinen suorittajani. ”Tyttöhän on nero, ja hän ei vain halunnut piirtää juuri silloin, kun sitä typerää kynää tyrkytettiin käteen!”

Testi jatkui vielä pallon potkimisella ennen kuin lapsi mitattiin ja punnittiin. Pituutta oli tullut hienosti viitisen senttiä, ja kasvu oli siis aivan odotusten mukaista.

Sisäinen suorittajani sai kuitenkin rauhan vasta, kun luin neuvolakorttiin kirjatun lausunnon. ”Reipas tyttö. Puheen kehitys ja motoriikka ikätasoista”.

Silti sisäisen suorittajani piti kuiskata vielä korvaani: ”Ei kai ne kaikki vielä tässä iässä laskea osaa?” ja tehdä pieni voitonmerkki.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

Jos voisi ihan vaan katsella telkkaria

”Tiedätkö mikä olisi tosi kivaa?” kysyin Rouvalta. ”Jos voisi ihan vaan olla ja katsoa pari päivää telkkaria.”

Hassua, mutta Rouva oli ajatellut juuri samaa. ”Ajatuksetkin männöö jo yhteen”, totesi hän viitaten opiskeluaikaiseen lehtijuttuunsa, jossa vuosikymmeniä naimisissa ollut pariskunta kertoi yhteiselostaan.

No yhteen männöö meilläkin moni asia, ja niistä päällimmäisinä mielessä ovat taipumus takoa useampaa rautaa yhtä aikaa, nukkua arkisin liian vähän ja katsoa tai olla katsomatta televisiota. Viimeksi istuimme jonkin sarja ääreen… niin… en muista.

Takana on aika intensiivinen kevät. Rouva aloitti uudessa tehtävässään vuoden alussa, ja itse asiassa minäkin siirryin toukokuussa uuteen positioon työpaikassani.

Rouvan kirjaprojekti ei ollut ainoa tänä vuonna kirjakaupan hyllyille ilmestyvä tuotos tästä perheestä, vaan oma pieni esseeni ilmestyy Avaimen Rakkaani, romaanihenkilö -teoksen sivuilla elokuussa.

Sekä nämä sivuprojektit että blogi syntyvät käytännössä iltaisin sen jälkeen, kun lapsi käy nukkumaan, joten televisiota ei meillä sitten juurikaan katsella, ja ainakaan minkään sarjan katsomiseen ei voi sitoutua.

Nyt Rouvan kirja on taitossa, ja kuvatkin on käsitelty ja toimitettu Otavalle. Muutaman luvun aloituskuva on vielä otettava, mutta se on pientä verrattuna takana olevaan työhön.

Kevään jäljiltä takki on sen verran tyhjä, että olen taas joutunut muistelemaan, miten sanotaan: ”Ei.”

”Ei, en nyt ehdi tekemään tätä yhteistyötä. Ei, en pääse mukaan tähän tapahtumaan. Ei, valitettavasti tämä tilaisuus ei sovi aikatauluihini. Kuulostaa hauskalta, mutta joudun jättämään väliin.”

Nyt tuntuu, että olisi taas aika istahtaa yhdessä sohvalle ja katsella Netflixistä sekä rästisarjat että uudet julkaisut: House of Cardsin kakkoskausi (tunnustan: edelleen katsomatta), Orange Is the New Blackin kakkoskausi (hmm, ykkönenkin on kesken) ja Top of the Lake (jäi katsomatta, kun se tuli telkusta). Myös Breaking Bad on katsomatta, ja Dexteriä ja Weedsiäkin on jäljellä pari kautta.

Pohdiskelin Rouvalle ääneen, että mitäpäs, jos syksyllä ei tehtäisi mitään ihmeellistä. Ihan vaan oltaisiin ja katseltaisiin telkkaria.

Ai niin, ne kirjajulkkarit. No mutta niiden jälkeen? Osaisikohan sitä olla ottamatta mitään ylimääräistä projektia tehtäväkseen? Sellaista en muistakaan tapahtuneen sitten…

Niin… en muista.

Suhteet Oma elämä Suosittelen