Pahinta on epätietoisuus
Viimeisin vuorokausi on ollut varmasti elämäni pelottavin ja stressaavin.
Kun poika syntyi, hän oli veltto, ja hänet vietiin heti pois luotamme, eikä hänen äitinsä ehtinyt edes nähdä häntä. Meille kerrottiin, että häntä autetaan nyt hengittämään, ja lääkäri tulee pian kertomaan tilanteesta. Kuulimme vain, että hänellä oli vaikeuksia saada hengitystä käyntiin, ja sen jälkeen emme kuulleetkaan mitään reiluun tuntiin.
Pahinta oli odottaminen epätietoisuudessa. Mitä tässä oikein tapahtui?
Pojalla ei ollut ollut mitään hätää synnytyksen alussa, vaikka hän syntyikin perätilassa, mutta synnytyksen aikana hän oli päättänyt nostaa kätensä päänsä taakse. Tämä on kuulemma hyvin harvinaista, ja se vaikeutti hänen saamistaan ulos. Sydänäänet eivät kuitenkaan missään vaiheessa laskeneet, ja syntymän jälkeisissä verikokeissa ei ollut merkkejä happivajeesta.
Kun vihdoin kuulimme pojasta, saimme tietää, että hänellä oli ilmarinta, ja hän tarvitsisi hoitoa Lastenklinikan teho-osastolla. Tämä uutinen oli tyrmäävä. Hän oli ilmeisesti pannut vastaan, kun keuhkoihin oli puhallettu ilmaa paineella, ja keuhkoon oli tullut reikä.
Pääsimme katsomaan häntä Kätilöopistolla pieneksi hetkeksi ennen kuin hänet vietiin ambulanssilla ja hengityskoneessa toiseen sairaalaan. Hänelle oli annettu voimakasta kipulääkettä ja hänen rintaansa oli asennettu dreeni, joka imee pois rintaan kehittynyttä ilmataskua.
Rouva joutui jäämään Kätilöopistolle, mutta menin itse taksilla vauvan perässä Lastenklinikalle. Siellä näin hänet pienen hetken ajan ennen kuin minut lähetettiin odottamaan vierashuoneeseen, ja minulle kerrottiin, että valmistelut ja tutkimukset vievät pari tuntia.
Aamuyöllä puoli kolmen aikoihin minut haettiin katsomaan poikaa ja kerrottiin, että hänen tilansa on vakaa. Hän yritti itkeä, hengitteli itse ja availi jo silmiään, mutta minulle kerrottiin, että hänet pidetään nukuksissa, sillä se auttaa paranemista. Sitten minut lähetettiin kotiin nukkumaan. Olin kotona neljältä.
Palasin sairaalaan puolilta päivin. Vauva oli tarvinnut uutta dreeniä ja tehokkaampaa hengityskonetta, ja hänen oma hengityksensä oli pitänyt estää voimakkaalla rauhoittavalla kipulääkkeellä. Tila oli kuitenkin vakaa, eikä hänessä näkynyt merkkejä muista vaurioista. Aivosähkökäyrä ja aivoultraääni eivät näyttäneet mitään poikkeavaa.
Myös Rouva pääsi pojan luokse hieman myöhemmin, ja saimme pidellä pientä poikaamme yhdessä.
Iltapäivällä hänen tilanteensa kääntyi yllättäen merkittävästi parempaan suuntaan. Lysähtänyt keuhko olikin ilmeisesti yhtäkkiä täyttynyt ilmalla, ja hänet voitiin palauttaa tavalliseen hengityskoneeseen, jonka kanssa hän voi myös hengitellä itse. Hengityskoneen tehoa voitiin laskea muutamaan otteeseen, mikä oli erittäin hyvä merkki. Sain jo vaihtaa vaipankin kertaalleen ja pestä poikaa kosteilla liinoilla.
Rouva sai siirroon Naistenklinikalle ja kävimme lepäilemässä osastolla iltapäivällä. Palasimme alkuillasta takaisin vauvan luo. Hän nukkui rauhallisesti ja hänen tilansa oli kaikin puolin vakaa. Pidimme kämmeniämme hänen päällään ja lauloimme Päivänsädettä ja menninkäistä, ja hän alkoi availla silmiään.
Jätimme illalla pojan jatkamaan uniaan ja palaamme hänen luokseen taas huomenna. Häntä pidetään hengityskoneessa niin pitkään, että reikä hänen keuhkossaan on parantunut.
”Ei ole mitään hätää”, sitä tässä toistelemme itsellemme. Tilanne on vakaa ja parantunut koko ajan, ja poikaa hoitavat huippusairaalan huippuammattilaiset.
Kiitos kaikille tuestanne, se merkitsee paljon. Tunteet ovat pinnassa, ja saamiamme viestejä ei voi lukea kyynelittä. Jos kaikki ne tsempit, onnentoivotukset, rukoukset ja voimahalit, joita olemme tänään saaneet, kanavoituvat vauvaan, hän paranee varmasti pian.