Ronja Ryövärintytär seikkailee Kansallisteatterissa

Astrid Lindgrenin klassikkosatu Ronja Ryövärintytär on varmasti tuttu kaikille oman ikäpolveni edustajille. Itse muistan tarinan lapsuudestani sekä kirjana että elokuvana, ja olen mielestäni nähnyt sen joskus jossain näytelmänäkin. Lapseni eivät olleet kuitenkaan tutustuneet tarinaan ennen kuin kävimme katsomassa Kansallisteatterin uuden sovituksen, joka tuli ensi-iltaan kaksi viikkoa sitten. Näytelmän on sovittanut Akse Pettersson ja ohjannut Aleksis Meaney.

Kuva: Katri Naukkarinen

Ronja on Matias-nimisen rosvopäällikön tytär. Matiaksen rosvojoukko asuu Matiaksenlinnassa, jonka yllä riehuu Ronjan synnyinyönä ukkosmyrsky, Salama halkaisee linnan kahtia, ja linnan puoliskojen väliin avautuu Helvetinkuiluksi nimettävä halkeama.

Ronja kasvaa ja tekee tutkimusmatkoja Matiaksenlinnaa ympäröivässä Matiaksenmetsässä. Hän kohtaa metsän eläimiä ja otuksia: maahisia, männiäisiä, kakkiaisia ja ajattaria, joista osa on harmittomia ja söpöjä ja osa suorastaan vaarallisia ja pelottavia.

Samassa metsässä asuu myös toinen rosvojukko, Borkat, jotka ovat Matiaksen klaanin arkkivihollisia. Borkat ovat vailla muuta asuinpaikkaa, ja he asettuvat asumaan Matiaksenlinnan toiseen puoliskoon.

Matias on kuvitellut, että Borkalla ei ole perillistä, kunnes eräänä päivänä käy ilmi, että hänellä onkin poika, Birk, joka on syntynyt samana yönä Ronjan kanssa. Ronja ja Birk tapaavat toisensa Helvetinkuilun reunalla ja alkavat kisailla hyppimällä kuilun yli. Birk on pudota kuiluun, mutta Ronja pelastaa hänet. Lapset ystävystyvät keskenään, mikä ei ole vihaa pitävien vanhempien mieleen.

Tarinassa taistelevat keskenään paitsi varsinaiset vihamiehet, myös vanhemmat ja heidän vähitellen itsenäistyvät lapsensa, jotka kyseenalaistavat vanhempiensa valintoja. Kun ystävyksille selviää, että heidän vanhempansa saavat elantonsa varastamalla toisilta ihmisiltä, he karkaavat kotoa ja muuttavat asumaan metsässä sijaitsevaan luolaan.

Näytelmässä on tasoja kaikenikäisille katsojille: keski-ikäinen isä näkee Ronjassa omaa identiteettiään kehittävän tyttärensä, eskari-ikäinen tai ekaluokkalainen voi nauraa metsässä kakkiaisten höpöttelyllä ja jännittää ajattarien uhkailuja ja vanhempi, kouluikäinen lapsi voi samaistua Ronjaan ja Birkiin.

Lastennäytelmäksi kielenkäyttö on paikoin hivenen karkeaa, ja rosvot kutsuivat toisiaan paskapäiksi, mutta tämä taitaa kuulua alkuperäiseen tarinaankin.

Kansallisteatterin toteutuksessa parasta on Ronjaa esittävä energinen Aksa Korttila, joka on kuin tehty Ronjan rooliin. Sähäkän Ronjan rinnalla Birk on jäyhempi, mutta tätä esittävän Otto Rokan ja Korttilan kemiat toimivat hyvin yhteen, ja voin hyvin kuvitella heidän olevan hyviä ystäviä myös näyttämön ulkopuolella.

Toinen roolisuoritus ylitse muiden on Heikki Nousiaisen näyttelemä Kalju-Pietu. Klaanin vanhin jäsen huokuu viisautta ja arvokkuutta.

Koska näytelmä on toteutettu melko pienellä joukolla näyttelijöitä, monet näyttelijät vaihtavat ahkerasti maskeja ja peruukkeja ja muuntuvat hetkessä rosvoista metsän olioiksi ja takaisin. Useiden pukujen sisältä löytyy lapsinäyttelijöitä, ja varsinkin pieni ketunpoikanen herätti seuralaisissani ihastusta.

Toteutus on pääosin erittäin ilahduttava. Kun Ronjan kenkä uppoaa kakkiaisten katon läpi, höpöttelevä kakkiaisjoukko nousee lavan alta ihmettelemään katossa roikkuvaa jättikenkää. Villihevosten päät liikkuvat keppien varassa luonnollisen näköisesti. Matiaksen ja Borkan tappelukohtaus näyteltiin hauskalla tavalla hidastettuna.

Ajattarien lentoon olisin kaivannut enemmän vauhtia ja liikettä lavan yllä, sillä ajattara vain roikkui paikallaan näyttämön yllä. Savukonetta olisi voinut puolestaan käyttää säästeliäämmin, sillä useassa kohtauksessa tunnelmaa luovan savun määrä alkoi vähitellen häiritä permannon etuosassa.

Kokonaisuutena Ronja Ryövärintytär on tasokas ja hyvin toteutettu, vaikkakin hieman yllätyksetön. Olisin toivonut esityksen olevan myös muilta osin yhtä energinen ja vauhdikas kuin Ronja oli hahmona.

Se, tarvitseeko näytelmien aina edes sisältää jotain yllätystä tai erityistä wau-kohtausta on tietty täysin toisen pohdinnan arvoinen kysymys.

Lippu saatu Kansallisteatterilta.

Näyttämökuvat: Mitro Härkönen. 

Lisää teatteriarvioita tagin ’teatteri’ takaa.

kulttuuri teatteri
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *