Seikkailupuisto Korkeen latvaradat: yllättävän haastavaa!

Seikkailupuisto Korkeen latvaradat Mustikkamaalla ovat nyt avautuneet myös meille. Viime kesänä tytön pituus ei aivan riittänyt niille, mutta nyt vaadittu 120 senttiä on ylittynyt!

Lupasin viedä tytön seikkailemaan Korkeeseen kesän aikana, ja annoimme myös hänen parhaalle kaverilleen syntymäpäivälahjaksi kortin, jossa luvattiin yhteinen seikkailupäivä ja jäätelöt Korkeessa. Sopiva aika sille löytyi viime lauantailta, jolloin ilmakin oli juuri täydellinen.

Olemme vierailleet Korkeen kantoradoilla useamman kerran, ja vuosi sitten pääsimme jo Paloheinän Korkeen latvuksiin, mutta meille kaikkein lähin Mustikkamaan seikkailupuisto ja sen latvaradat ovat kutkutelleet jo pidempään.

Latvaradoilla käytettiin samanlaisia turvavälineitä kuin Paloheinässä, ja niiden käyttäminen oli tuttua jo viime kesältä. Systeemi on hyvin turvallinen: turvavaijereissa ollaan kiinni kahdella koukulla, ja tehtävä toiselle siirtyessä koukut on siirrettävä yksitellen vaijerilta toiselle. Koukut ovat yhteydessä toisiinsa, eikä niitä voi vahingossakaan avata yhtä aikaa.

Olimme suorastaan yllättyneet, että 120 sentin pituudella pääsi jokaiselle Mustikkamaan latvaradalle. Tytär ilmoittikin heti, että hän haluaa käydä ne kaikki läpi. Aivan kaikkiin ei kuitenkaan ehditty, sillä radat olivat yllättävän haastavia ja aikaa vieviä.

Ja haastavalla tarkoitan oikeasti haastavia. Varsinkin parin radan alut, joissa kiivettiin verkkoja pitkin ylös puihin ottivat aikuisenkin voimille. Tai oikeastaan lapset kiipesivät ne paljon nopsemmin kuin mitä itse.

Myös ratojen tehtävät olivat paikoitellen jopa vaikeita. Pari kertaa ehdin jo ihmetellä, että pääsevätkö lapset todella niiden läpi, mutta epäilin suotta heidän ketteryyttään ja tasapainoaan.

Muutaman tehtävän kohdalla vaijeri oli niin ylhäällä, että lapsi ei ylettänyt pölkyn päältäkään kunnolla vaihtamaan turvakoukkua vaijerilta toiselle, mutta apu oli onneksi lähellä.

Monet tehtävistä olivat kiikkeriä köysiviritelmiä, mutta oli niiden joukossa myös helpompia kelkkoja, siltoja ja tietysti pitkiä liukuja, pisin niistä oli 70 metrin mittainen.

Hurjin tehtävä oli (muistaakseni) seiskaradan loppu, jossa laskeuduttiin puusta hyppäämällä pelkän kelalla olevan hihnan varaan, ja kela laski kiipeilijän hitaasti maahan. Vaikka olin nähnyt muiden (ja myös lasten) hyppäävän samasta paikasta, tuntui se silti aika hurjalta.

Ehdin jo miettiä, mitä tapahtuisi, jos jossain vaiheessa tulisi tilanne, että iskisi jokin korkean paikan kammo tai muu stoppi, eikä pääsisikään enää jostain tehtävästä eteenpäin. Tämäkin selvisi, kun eräs asiakas tultiin noutamaan puun latvasta, ja henkilökunnan edustaja laski hänet pois puusta repussa kuljetettavan laskeutumiskelan avulla. Kätevää.

Nämä pienet superseikkalijat eivät sellaista kuitenkaan tarvinneet ja olisivat varmasti jatkaneet kiipeilyä pidempäänkin, jos vaan paikka ei olisi mennyt kiinni.

Ja luvatut jäätelötkin löytyivät.

Päivän kruunasi vielä Redistä noudettu sushi-illallinen, jonka nautimme ilta-auringossa Redin katolla sijaitsevassa Brygga-puistossa ennen kuin kävimme palauttamassa pojan takaisin äidilleen ja jatkoimme itse Herttoniemeen yöpymään mökillä.

Aika huippupäivä kaikkien mielestä, ja poika ihasteli jo matkalla sushille, että tämä taitaa olla paras päivä ikinä.

Sitten koitti varsinaisen maksun aika: jokaista lihastani kolotti seuraavana päivänä niin, että jouduin ottamaan jopa särkylääkettä. Kun kysyin tyttäreltä, onko hänellä paikat yhtään kipeinä, hän vastasi, ettei ollut. Eipä tietenkään.