Kansallisoopperan Siegfried on täysosuma

Richard Wagnerin Ring-tetralogia on edennyt kolmanteen osaan, Siegfried. Ooppera jatkaa tarinaa siitä, mihin edellinen osa, Valkyyria jäi, mutta aikaa tapahtumien välillä on kulunut useita vuosia.

Valkyyria päättyi siihen, että Ylijumala Wotan rankaisi tytärtään Brünnhildeä tottelemattomuudesta ja vaivutti tämän uneen tulirenkaan sisään. Brünnhilde oli suojellut siskopuoltaan Sieglindeä, joka oli raskaana veljelleen Siegmundille. Siegmund sai surmansa kaksintaistelussa isänsä kanssa, ja hänen hallussaan ollut taianomainen Nothung-miekka katkesi kahtia.

Oopperoiden välillä Sieglind on synnyttänyt pojan, Siegmundin, mutta menehtynyt synnytykseen. Siegmund on ehtinyt kasvaa nuoreksi aikuiseksi Mime-kääpiön hoidossa, ja yliumala Wotan puolestaan jättänyt Valhallan ja kulkee ympäriinsä resuisena vaeltajana.

Siegfried elää Mimen kanssa, mutta Mime ei oikeastaan välitä pojasta. Hän on laskelmoinut takovansa katkenneen Nothung-miekan ehjäksi, varastavansa lohikäärmeeksi muuttuneelta Fafner-jättiläiseltä mahtisormuksen ja tappavansa Siegfriedin. Mime ei kuitenkaan onnistu saamaan Nothungia ehjäksi. Vaeltaja-Wotan kertoo Mimelle, että Nothungin voi takoa ehjäksi vain se, joka ei pelkää mitään.

Kuinka ollakaan, juuri Siegfried osoittautuu olevan tällainen peloton nuori mies. Hän saa kuulla Mimeltä, ettei kääpiö olekaan hänen isänsä. Siegfried korjaa Nothung-miekan, ja miehet lähtevät tappamaan Fafneria. Mime kuitenkin suunnittelee myrkyttävänsä Siegfriedin, kun nuorukainen on noutanut Fafnerin luolasta Mimen himoitseman aarteen.

Lohikäärme saa kuin saakin surmansa, mutta Mimen murha-aikeet eivät onnistu. Siegfried maistaa vahingossa lohikäärmeen verta ja huomaa sekä ymmärtävänsä lintujen kieltä että kuulevansa muiden ajatuksia. Hän saa selville Mimen suunnitelman, ja surmansa saakin Siegfriedin sijaa murhanhimoinen Mime.

Lintu kertoo Siegfriedille vuorella nukkuvasta, tulen ympäröimästä neidosta, ja Siegfried lähtee etsimään neitoa. Hän kohtaa matkalla Vaeltaja-Wotanin, joka yrittää estää tätä pääsemästä Brünnhilden luo. Siegfried katkaisee Nothungilla Wotanin miekan ja jatkaa matkaansa. Oopperan viimeisessä näytöksessä Siegfried löytää Brünnhilden, herättää hänet unesta ja pari rakastuu toisiinsa. Yhdessä he vannovat julistavat sekä Valhallan että sen jumalien tuhoa.

Kuten Valkyyriassa, myös Siegfriedissä on kolme näytöstä, ja kahden väliajan kanssa myös tämä teos kestää viisi tuntia. Tapahtumia on kuitenkin niin paljon, että esitys ei tunnu lainkaan pitkältä. Erityisesti toinen näytös oli niin vauhdikas, että unohdin paikoin jopa seuraavani oopperaa, sillä tarina todella vei mukanaan ja sai jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Musiikiltaan Siegfried muistuttaa hyvin paljon nykyisiä elokuvasävellyksiä ja on hyvin melodista. Eri hahmoilla ja tunteilla on selkeästi tunnistettavia melodisia motiiveja, siis lyhyitä melodian pätkiä, jotka toistuvat usein, kun heihin viitataan libretossa, ja niitä oli hauskaa bongailla musiikin seasta. Olisikin oikeastaan hauska nähdä myös kaksi edellistä Ring-oopperaa uudellen ja kuunnella niitä myös tästä näkökulmasta.

Mikki Kuntun lavastama ja valaisema ja Erika Turusen puvustama näyttämökuva ei sijoitu puhtaasti mihinkään tiettyyn aikaan, siinä missä Reininkullan puvustus viittasi antiikin jumaltaruihin ja Valkyyrian puvustus muistutti maailmansotien ajasta. Mimen ja Siegfriedin koti on vanha pakettiauto, ja Mime keittää myrkkynsä tutun näköiseen termoskannuun. Oopperan voisi kuvitella siis sijoittuvan lähelle nykyaikaa, joten olisikohan Ringin neljännessä osassa, Jumalten tuhossa, odotettavissa jotain selkästi futuristista?

Fafnerin luolassa ja Brünnhilden vuorella lavasteet ja valaistus ovat ensimmäistä näytöstä näyttävämpiä. Lohikäärme Fafner välähtelee valoseinillä, ja viimeisessä näytöksessä koko lava on tulessa, osin videoprojisoinneilla, osin lavalla roikkuvan jättimäisen oikean tulirenkaan ansiosta.

Musiikin johtaa Hannu Lintu. Orkesteri soi voimakkaasti mutta tasapainoisesti, ja solistit ovat niin voimakasäänisiä, ettei orkesterin tarvitse säästellä volyymissä. Orkesterin sointi oli niin lähellä täydellisyyttä kuin voi olla, enkä havainnut kertaakaan edes orkesterin ja solistien eritahtisuutta, mitä käy toisinaan.

Esiintyjäkaarti on huikea. Pääosan Daniel Brenna (Siegfried) on eloisa ja elekieleltään sopivan poikamainen, vaikka onkin merkittävästi roolihahmoaan iäkkäämpi. Mime-kääpiötä esittävä Dan Karlström on myös taitava näyttelijänä, ja esittää kieroilevaa kääpiötä ilmeikkäästi.

Vaeltaja-Wotania esittää tässäkin oopperassa baritoni Tommi Hakala, ja on hauskaa, että oopperan osilla on jatkuvuutta myös esiintyjien suhteen. Niin ikään Brünnhilden ja tämän äidin Erdan esittäjät Johanna Rusanen ja Sari Nordqvist sekä Alberich-kääpiön esittäjä Jukka Rasilainen olivat mukana oopperasarjan edellisissä osissa. Kaikki vetävät roolinsa varmasti ja upeasti.

Olen kyllä pitänyt muistakin näkemistäni Wagner-oopperoista, mutta tämä teki minusta todella Wagner-fanin. Onneksi lisää on tulossa jo ensi kaudella, kun vuorossa on Ring-sarjan viimeinen osa, Jumalten tuho!

Lippu saatu kansallisoopperalta.

Lisää oopperoita:

• Valkyyria palasi onnistuneella tulkinnalla Kansallisoopperaan
• Reininkulta johdattaa sormuksen tarinaan ja jättää odottamaan jatkoa
• Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on yksi parhaista oopperoista
• Kansallisoopperan Turandot soi komeasti ja perinteisesti
• CircOpera 2.0 on Opera curiosin unelmateos
• Ooppera-arvio: Valkyyria palasi onnistuneella tulkinnalla Kansallisoopperaan
• Aida kutsui Savonlinnan Oopperajuhlille