Sisäinen suorittaja kävi neuvolassa

Käytin tytön neuvolan kaksivuotistarkastuksessa.

Terveydenhoitaja aloitti jutustelun kyselemällä, miten menee, ja minä kerroin tyytyväisenä, miten hienosti lapsi syö kaikkea ja nukkuu hyvin, käy potalla ja treenaa pikkuhousujen käyttämistä.

Kun hoitaja tiedusteli puheen kehittymisestä, kerroin, että tyttö kyllä juttelee jo paljon ja muodostaa ihan oikeita lauseitakin. Jo muutama kuukausi sitten hän osasi kysyä esimerkiksi: ”Missä on minun toinen lapanen?” mutta toisaalta joissain sanoissa kirjaimet kääntyvät edelleen hassusti väärin päin. Esimerkiksi lusikka on edelleen ”lukkija”, kerroin.

”Kyllä, sanat saattavat kääntyä vielä nelivuotiaaksikin asti hassusti”, hoitaja kertoi ja minä nyökyttelin. Tyttö istui tuppisuuna sylissä. ”Kyllä hän varmaan kohta jo lämpenee”, hymyilin.

”Käydäänpä sitten tuohon pöydän ääreen”, hoitaja jatkoi ja kaivoi esiin värikynät ja piirustuspaperia. ”No niin, piirräpä siihen paperiin jotain.”

Tyttö ei edes ottanut kynää käteensä. ”Kulta, piirräpä isille jotain”, minäkin yritin, mutta kynä ei noussut pöydältä. Ja niin sisäinen suorittajani heräsi. ”Kyllä se kotona tykkää piirtää, ja piirtäminen on ollut yksi sen lempipuuhista”, vakuuttelin.

Hoitaja otti itselleen toisen kynän, piirsi paperiin viivan ja sanoi: ”Piirräpä tällainen samanlainen viiva.” Vielä hetken mietittyään tyttö otti viimein kynän käteensä – mutta väärin päin. Terä osoitti kattoa kohti, ja kun hän yritti piirtää kynällä, hän käänsi kätensä niin, että rystyset ja kynän puuosa osuivat paperiin mutta kynän kärki ei. Sitten hän hinkkasi paperia kynän puuosalla. Molemmilla päillä.

”Okei, tätä testiä ei taidettu läpäistä täysin pistein”, sisäinen suorittajani kuiski, vaikka tyttö hetken päästä käänsikin kynänsä oikein päin ja piirsi paperille viivan.

Kuva ei liity jutun tapaukseen, mutta siinä lapsi pitelee kynää oikein päin.

Seuraavaksi pöydälle tuotiin kahdeksan puista palikkaa, ja hoitaja kysyi tytöltä, miten korkean tornin hän osaisi niistä rakentaa. Hetken aikaa näytti siltä, että kynät kiinnostivat häntä enemmän kuin palikat, ja sisäinen suorittajani ehti jo huolestua.

Palikat alkoivat kuitenkin siirtyä pinoon: kolme palikkaa, neljä palikkaa, vielä muutama. ”Voi miten taitava, saatko kaikki palikat päällekkäin?” tsemppasin vieressä ja hetken päästä kaikki kahdeksan palikkaa olivat pinossa pöydällä. ”Huh”, huokaisi sisäinen suorittajani.

”Kuinkas monta palikkaa siinä pinossa on?” kysyin tytöltä ja osoitin kahta alimmaista: ”Yksi, kaksi…” Tyttö jatkoi: ”koome, neejä, viisi, kuusi, seehemä, kaheha.”

”Jes jes jes! Kuuliko se terkkari sen varmasti?” huusi sisäinen suorittajani. ”Tyttöhän on nero, ja hän ei vain halunnut piirtää juuri silloin, kun sitä typerää kynää tyrkytettiin käteen!”

Testi jatkui vielä pallon potkimisella ennen kuin lapsi mitattiin ja punnittiin. Pituutta oli tullut hienosti viitisen senttiä, ja kasvu oli siis aivan odotusten mukaista.

Sisäinen suorittajani sai kuitenkin rauhan vasta, kun luin neuvolakorttiin kirjatun lausunnon. ”Reipas tyttö. Puheen kehitys ja motoriikka ikätasoista”.

Silti sisäisen suorittajani piti kuiskata vielä korvaani: ”Ei kai ne kaikki vielä tässä iässä laskea osaa?” ja tehdä pieni voitonmerkki.