Suurten tunteiden äitienpäiväviikonloppu
Vierailimme viikonloppuna vanhempieni luona ja näimme heitä ensimmäistä kertaa sitten viime kesän. Olimme ajatelleet oikeastaan tapaavamme vasta, kun he ovat saaneet toiset rokotteet, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun saimme kuulla 95-vuotiaan isoisäni siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Äitienpäiväviikonlopusta tuli siis myös hautajaisviikonloppu.
Alun perin hautajaisiin piti oikeastaan päästä vain kourallinen ihmisiä, mutta seurakunnalta annettiin lopulta lupa, että kaikki isoisän lapset ja lapsenlapset perheineen saavat osallistua niihin. Päätimme lähteä liikenteeseen koko porukalla, vaikka mietimmekin, onko täältä pahimmalta korona-alueelta kuinka suotavaa lähteä tapaamaan sukulaisia. Täällä kokoontumisrajoitukset ovat edelleen kuudessa, ja kevään ja kesän juhlat suositellaan järjestämään ulkotiloissa.
Nämäkin suunnitelmat muuttuivat sitten perjantaina, kun vanhempieni koira ja oma koiramme tapasivat ensimmäisen kerran. Vanhempieni koira kävi heti Lakun nähtyään sen kimppuun, mutta koirat saatiin irti toisistaan vaurioitta. Alkuärähdyksen jälkeen isäni ja vaimoni veivät molemmat koirat kävelylle neutraalille alueelle, ja ensin koirat kävelivätkin kivasti lähekkäin ja jopa leikkivät. Yhtäkkiä vanhempi koira kuitenkin hermostui jostain ja nappasi kiinni Lakun korvasta sillä seurauksella, että korvasta irtosi palanen ja sekä koira että taluttajat palasivat takaisin yltäpäältä verisinä. Vietimme perjantai-illan eläinlääkärin päivystyksessä.
Äitini oli ajatellut jäädä joka tapauksessa kotiin koirien kanssa, mutta nyt oli ilmiselvää, että myös vaimoni oli jäätävä sinne ja päädyimme lopulta siihen, että lähdin hautajaisiin kahdestaan isäni kanssa. Koirat pidettiin toisistaan erossa ja eri huoneissa loppuviikonlopun ajan, mutta varsinkin ensimmäinen yö oli hyvin levoton.
Suurten tunteiden viikonloppuun kuului myös iloa siitä, että näimme vanhempieni kanssa. Erityisesti äitini oli onnellinen siitä, että olimme heillä juuri äitienpäivänä ja hän sai valmistamani äitienpäiväaamiaisen ensimmäistä kertaa sitten… niin, ehkä vuoden 1998.
Tein aamulla lasten kanssa Croque Madame -leivät, tietysti, ja äitini oli varannut ainekset britakakkuun. Isäni paistoi croissantit, pöytään oli varattu vaaleanpunaista kuohujuomaa.
Koirien yhteenotto ja Lakun korvanlehden vaurio tietysti harmittavat yhä. En tiedä, olisiko tämä yhteenotto ollut vältettävissä jotenkin, mutta jälkiviisastelu ei nyt auta mitään. Lakun korva kyllä varmasti paranee, vaikka siitä pala puuttuukin, mutta seuraavat tapaamiset vanhempieni kanssa mietityttävät jo nyt kovasti. Kuonokoppa isommalle koiralle lienee ehdoton, ja joutunemme kysymään lisäneuvoja joltain koirakouluttajalta.
Huoh. Tämän viikonlopun jälkeen olen niin väsynyt, etten muista, milloin viimeksi.