Tarttuvaa puhetta

On todella huvittavaa kuunnella lapsen jutustelua ja yllättäen kuullakin siellä niitä fraaseja ja sanoja, joita käytämme usein Rouvan kanssa omassa puheessamme.

Tyttö osaa esimerkiksi sanoa hyvin painokkaasti, että hän ei todellakaan aio tehdä jotain. (Toisinaan hän saattaa vain istua kädet puuskassa ja toistella tuohtuneena: ”Todellakaan, todellakaan.”) Tai kun hän tietää tekevänsä jotain, mikä on oikeastaan kiellettyä, hän toteaa vain: ”Tinulle on monta keltaa tanottu.”

Joskus aikuisilta kuullut sanat tai lauseenkäänteet eivät osu ihan kohdalleen, ja hän saattaa esimerkiksi selittää, miten hän välttämättä leikki tänään päiväkodissa toisen lapsen kanssa.

Hän on nykyisin kovin mieltynyt sanojen ’kaan’– ja ’kään’-päätteisiin, ja onkin hauskaa kuunnella, miten hän ei halua juoda maitoakaan, pukea vaippaakaan tai istua pöydässäkään. Samoin hän ei usein teekään jotain asiaa. Jos vaikkapa kysyn, haluaanko hän kävellä vai tulla syliin, hän saattaa vastata, ettei halua kävelläkään.

Jos meidän puheemme tarttuvat lapseen, samaa käy myös toisin päin.

Mekin syömme jukkia (jogurtti), kyselemme missä on pulima (puhelin), asettelemme lautaset pöllälle (pöydälle) ja vedämme jalkaan faakut-housut (farkut), painottaen sanojen t-kirjaimia. Toisinaan sanomme, että tyttö makaa telässä (makaa selällään), kun häntä puetaan, ja koko perhe kutsuu hänen Conversejaan nimellä töpöt kengät (söpöt).

”Makaa telässä källyissä, faakut-housut ja töpöt kengät jalassa”

Oma lempifraasini on ”Tit mennään!” jota toistellaan useasti, kun olemme jossain liikentessä. Siihen lapsi vastaa joko iloisesti: ”Tit mennään!” tai toisinaan ”Ei tit ei mennä.”

Mutta mistäköhän ihmeestä lapsi on oppinut sen v-sanan? Varmaan joltain kaveriltaan.