Teatteriarvio: Le Coq – Taistelu ravintolasta
Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä avautui kaksi viikkoa sitten uutuuskomedia Le Coq -Taistelu ravintolasta.
Komedia kertoo kuolemankielissä painivasta entisestä Michelin-tähtiravintolasta, Le Coqista, joka on satojen tuhansien eurojen veloissa ja jossa ei ole asiakkaita eikä työntekijöitäkään – omistajaa ja hänen äitipuoltaan lukuun ottamatta. Jotenkin omistaja on onnistunut houkuttelemaan ravintolaan uuden kokin, joka ei kuitenkaan tunnu tietävän ranskalaisesta keittiöstä yhtään mitään.
Ravintola on joutunut vaikeuksiin sen jälkeen, kun virolainen ravintolakriitikko on haukkunut ravintolan ja ravintola on menettänyt Michelin-tähtensäkin. Yllättäen samainen kriitikko saapuu ravintolaan uudelleen, mutta ravintolalla ei ole veloista johtuen minkäänlaisia raaka-aineita kaapeissa. Uusi kokki joutuu taikomaan kriitikolle kolmen lajin illallisen siitä mitä kaapista löytyy ja mitä taskurahalla on noudettu Lidlistä. Pussikeitosta, maksamakkarasta, punalaputetusta nauta-sikajauhelihasta, suolakalakekseistä ja ananasmurskasta.
Tilannetta hämmentää vielä se, kun myöhemmin ravintolaan marssii venäläinen miljonääri, Misha, lakimiehensä kanssa ja ilmoittaa olevansa omistajan veli heidän yhteisen isänsä Venäjän-matkojen jäjjiltä ja vaatii ravintolaa itselleen. Alkaa taistelu ravintolasta.
Lavalla nähdään varsin rautainen sakki pitkän linjan teatteriammattilaisia. Ravintolan omistajaa, Maximilian von Salmea, esittää Jouko Klemettilä, hänen äitipuoltaan, Kerstiniä, Eija Vilpas ja virolaista ravintolakriitikkoa, Pirke Öökpalua, Riitta Havukainen. Pienen mutta juonen kannalta merkittävän roolin rottien myrkyttäjänä tekee Pertti Koivula. Nuorta kokkia, Esa Kynttä, näyttelee Jarkko Niemi. Mishan ja hänen lakimiehensä rooleissa nähdään näyttelijäpari Heikki Hela ja Kaisa Hela.
Komedian takaa löytyy Kummeli-sarjasta tutut Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen, jotka ovat käsikirjoittaneet näytelmän ja Vihinen myös ohjannut sen.
Tarina on höpsön harmiton ja hyväntuulinen, mitä nyt päähenkilö yrittääkin tappaa veljensä, mutta kovin paljon realismia ravintolamaailmasta ja ravintolakriitikon työstä ei kannata odottaa. Näytelmä ammentaa huumorinsa tilannekomiikasta, jossa parhaan suorituksen tekee vähäeleinen Jarkko Niemi.
Niemen ja myös valitettavan pienessä roolissa nähdyn ihanan Kaisa Helan roolit on hyviä esimerkkejä siitä, että komiikan ei tarvitse tarkoittaa hengästyttävää ylidramaattisuutta tai hassua puhetyyliä, joille muiden hahmojen huumori perustuu.
Itse asiassa ihmettelin käsikirjoituksessa juurikin tarvetta tehdä ravintolakriitikosta virolainen. Viron kielelle ja sen sanoille naureskelu on vitsinä vähän vanhentunut, ja tarinan kannalta kriitikko olisi voinut olla hyvin kotoisin ihan mistä tahansa muualtakin. On myös vaikea kuvitella, että nuorempi teatteriyleisö löytää huumoria veli venäläisen hahmolle kirjoitetusta kaipuusta neuvostoaikoihin, 1980-luvun diakuvien näyttämisestä ja Alla Pugatšovan ylistyksestä. Havaitsin tämän huumorin uppoavan kuitenkin itseäni selkeästi vanhempiin katsojiin yleisössä.
Myös tarinan keskeytyminen täysin irrallisten lauluesitysten vuoksi tuntui tarpeettomalta, mutta vanhempi yleisö näytti taputtavan innoissaan niidenkin tahtiin.
Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut tältä farssilta enemmän verbaalista iloittelua, ja nyt eivät minun ja näytelmän kirjoittajien huumorintajut osuneet oikein yksiin.
Kuvat: Jaakko Vuorenmaa, Helsingin kaupunginteatteri
Lippu esitykseen saatu Helsingin kaupuginteatterilta.