Tipaton tiistai (ja Tenavat-elokuva)
”Jos isi ei joudu enää huomenna käymään sairaalassa, vien sinut elokuviin katsomaan sen Tenavat-leffan!” lupasin tytölle eilen.
Eilisellä reissulla Töölön sairaalaan kuulin, että tulehdusarvot ovat laskeneet sen verran, että saan kanyylin pois kädestä ja siirryn napsimaan antibioottini suun kautta. Maanantain tippa jäi siis viimeiseksi, ja tänään tiistaina en joutunut käymään sairaalassa. Ihan virkistävää. Nyt käyn vaihdattamassa kädessä olevat siteet pariin kertaan, ja jos kaikki näyttää edelleen hyvältä viikonloppuna, haava suljetaan leikkaussalissa ensi maanantaina.
Ja tytölle tehty lupaus oli lupaus: isi ei joutunut käymään sairaalassa, joten tyttö pääsi katsomaan Tenavia.
Ennen sitä kävimme kuitenkin koko perheen kanssa aamiaisella Vanhassa Kauppahallissa sijaitsevassa Ravintola Storyssa. Aamiaisaika oli tosin jo loppunut, mikä kertonee siitä, että olemme todella saaneet sisäiset kellomme käännettyä jo loma-aikaan.
Tyttö halusi katkarapuleipää ja minä burgerin, ja Rouva otti juusto-tomaatti-quichen. Erinomaista, ja leivät/sämpylät ansaitsevat erityismaininnan. Pitää palata Storyyn varsinaiselle aamiaiselle joku toinen päivä.
Myöhemmin iltapäivän puolella oli sitten elokuvan vuoro.
Olin lukenut ennen leffaa yhden arvostelun, jossa kriitikko oli närkästynyt siitä, että ”Pieni punatukkainen tyttö” on mukana elokuvassa, vaikka häntä ei nähty koskaan Charles M. Schulzin alkuperäisissä sarjakuvastripeissä. Kritiikkiä herätti myös se, että pelkistetyt mustavalkoiset hahmot on muutettu räikeänvärisiksi 3D-hahmoiksi.
Minä menin katsomaan elokuvaa aivan avoimin mielin, ja koska en suhtaudu Tenaviin kovin fanaattisesti, minua ei haitannut lainkaan Pienen punatukkaisen tytön esiintyminen siinä, ja hahmojen ulkoasukin oli kiva. Vaikka ne oli tehty tietokoneella 3-ulotteisiksi, hahmojen silmät ja suut näyttivät käsin piirretyiltä, joten hahmot olivat kuitenkin hyvin uskollisia alkuperäisille piirroksille.
Elokuvan ongelmat olivat ihan muualla. Se oli nimittäin niin puuduttavan tylsä ja tasapaksu, että en saanut pidettyä silmiäni auki koko elokuvaa. Se ei ollut oikeastaan erityisen hauska, siinä ei ollut juonta ja strippisarjakuviin perustuva dialogi alkoi aika nopeasti puuduttaa (noin kolmen repliikin välein jokin punch line, joka ei kuitenkaan naurattanut). Kun sinänsä tunnelmallinen musiikki teki olosta vielä entistäkin raukeamman, ei ollut ihme, että huomasin pian nuokkuvani kättäni vasten.
Pääasia että tyttö tykkäsi. Ei hän oikein osannut kertoa, mitä elokuvassa tapahtui (olisi ollut kiva kuulla se itsekin), mutta elokuvan näkeminen isolta screeniltä oli joka tapauksessa elämys.
Mutta seuraavan kerran, kun vien tytön leffaan, luen kyllä kyseisestä leffasta parit arvostelut ennen kuin teen sen. Tämä olisi voinut jäädä väliin, samoin se Maija Mehiläinen. Ensi kerralla siis jotain, joka toimii myös aikuisille.