Uuteen arkeen
Tämä juttu on kirjoitettu Iltalehti Ilonalle, ja teksti on julkaistu lehdessä 24.8.2013
Onni on lapsi, joka nukkuu hyvin. Tosin vielä mieluummin ottaisin sellaisen, joka myös nukahtaisi hyvin. Tyttö on nukkunut jo yli puoli vuotta joka yö vähintään yhdentoista tunnin unet, mutta nukkumaan meneminen ei ole edelleenkään lempipuuhiamme. On oikeastaan laskettavissa kahden käden sormilla ne kerrat, kun tyttö on mennyt nukkumaan päivä- tai yöunille ilman itkua.
…paitsi kun yritin pitää häntä väkisin hereillä
Unirytmit menivät pahasti sekaisin viime viikon Italian-reissullamme. Siellä lapsi oli pakko totuttaa rytmiin, jossa illallisella käytiin vasta iltakahdeksan ja kymmenen välillä ja nukkumaan hän pääsi vasta kymmenen jälkeen.
Kotiinpaluupäivänä rytmi keikahtikin sitten pahasti vinksalleen, sillä tyttö päätti matkustaa samoilla silmillä Napolista Rooman kautta Helsinkiin, ja olimme kotona vasta pikkutunneilla. Rooman lentokentällä hän ummisti silmänsä ehkä viideksi minuutiksi, mutta muuten hän oli hereillä koko kymmenen tunnin paluumatkan kotiin saakka.
Seuraavana aamuna hän nukkuikin sitten puoli kahteentoista, jolloin kävimme poimimassa hänet ylös.
Pari tuntia myöhemmin hän nukkui uudelleen Lastenfestareilla
Nyt tarkoitus olisi paitsi päästä takaisin normaaliin rytmiin myös totuttautua vain yksiin päiväuniin. Tyttö aloittaa muutaman päivän päästä päiväkotiharjoittelun, ja siellä pitäisi pärjätä yksillä unilla. Saas nähdä, tuleeko tyttö maitojunalla kotiin parin päivän päästä. ”Ei tämä nuku, ja herättää vielä kaikki muutkin.”
Voi kunpa samaa jännitystä ei olisi odotettavissa myös syömisen suhteen. Miten ironista onkaan, että kaksi hyvää ruokaa rakastavaa, paljon kokkaavaa ja pitkälti syömisen ympärillä arkeaan pyörittävää ihmistä voikin saada lapsen, joka koettelee vanhempiensa hermoja nirsoilemalla ja heittelemällä ruokaa lattialle?
Voisinko elää pelkällä maidolla?
Yksi, joka kokee tytön hoitoonlähdön varmasti helpotuksena, on Eppu-koiramme. Vaikka lapsen ja koiran yhteiselo onkin jo rauhallisempaa kuin vielä muutama kuukausi sitten, tyttö yrittää tarttua koiraan lähes päivittäin liian kovakouraisesti tai vetää sitä hännästä tai korvista.
Eipä ihmekään, että kun Eppu lähti Italian-matkan ajaksi hoitoon, se jopa komensi hoitajiaan vetämään kengät nopeammin jalkoihin eikä katsonut edes taakseen, kun hoitajat taluttivat sen ulos ovesta.
No niin, nyt sitten kuulostaa siltä, että lapsemme on pieni demoni. Oikeasti hän on tietysti maailman suloisin, hymyileväisin ja kaunein tyttö, jolle vain sattuu silloin tällöin kasvamaan päähän pienet sarvet.
Hurjaa, miten nopeasti yli puolen vuoden hoitovapaa on mennyt, ja nyt edessä on opettelu aivan uudenlaiseen arkeen. Sense of Silencen bänditreenit jatkuvat pitkän kesätauon jälkeen, mutta kaikki muu onkin aivan toisin kuin kotiin jäädessäni. Pienin muutos ei ole se, että aloitan duunit uuden työnantajan palveluksessa.
Miten osaisinkaan ottaa kaiken irti viimeisistä vapaapäivistä ja kiireettömistä arkiaamuista tytön kanssa?
