Yllättävä lumen kaipuu
En ole talvi-ihminen. En sitten yhtään. En pidä lumesta enkä pakkasesta ja valitsen mieluummin vaikka pienen tihkusateen kuin jäisen maan ja suolalla sohjoksi sulatetut kadut ja jalkakäytävät.
Minulta puuttuu myös aivoista täysin se osa, joka kaipaa talviurheilua: laskettelusuksia käytän keskimäärin joka toinen talvi, hiihtämässä en ole käynyt ysiluokan jälkeen kuin kerran ja luistimia en ole vetänyt jalkaan sitten peruskoulun. Siitä on aikaa kaksikymmentä vuotta.
Ei ole vaikea arvata, että olen ollut oikein tyytyväinen tämän talven säihin, kun ainoa vähänkään talvesta muistuttava asia on Rautatientorin Jääpuisto.
Johtuisikohan se juuri tästä lumettomuudesta vai luistelemattomuuteni 20-vuotisjuhlasta, mutta nyt kyllä kutkuttelisi kokeilla, miltä luistelu tuntuisi ja pysyisinkö lainkaan pystyssä. Vai onko luistelu kuin pyöräily: kun sen kerran oppii (edes auttavasti), se tulee jostain selkäytimestä?
* * *
No, tyttö palasi taas päiväkotiin pienen joululoman jälkeen. Päiväkoti oli suljettuna jouluviikosta loppiaiseen saakka, joten lapsikin sai viettää aikaa kotona ensin äidin ja sitten vielä mummon ja papan kanssa. Rouva kävi noukkimassa lapsen eilen päiväkodista ja kärrytteli hänen kanssaan kotiin.
Ja samalla hetkellä, kun he tulivat sisään, käänsin takkini.
Nyt sitä lunta ja pakkasta – ja aika nopeasti, kiitos!!!
Opettelen mieluummin vaikka hiihtämään.
(Kuva on tältä päivältä. Eilen hän oli vielä rapaisempi – naamaan saakka.)