Yllättävä yölento
Töttöröö. Sellainen on fiilis. Matkustimme yön yli takaisin kotiin ja olimme aamulla Helsingissä. Itse nukuin ehkä puolisen tuntia, Rouva tunteroisen.
Lapsia tästä ei kyllä voi syyttää, sillä heidän osaltaan lento sujui yllättävän tai suorastaan uskomattoman hyvin ja rauhallisesti. Kun tyttö oli syönyt ja katsonut Alvin ja pikkuoravat -elokuvan loppuun, hän kävi pesemässä hampaansa, kävi pitkäkseen penkille (turvavöissä toki) ja nukkui laskeutumiseen saakka. Kone oli onneksi sen verran tyhjä, että saimme kokonaisen neljän penkin rivin itsellemme.
Suurin jännitys oli tietysti vauva, joka menolennolla kukkui koko matkan virkeänä eikä oikein viihtynyt kantorepussa. Nyt hän nukahti kantoreppuun oman iltapalansa jäkeen samoihin aikoihin tytön kanssa ja nukkui myös koko loppumatkan. Ei itkuja, ei huutoja, ei jatkuvaa edestakaisin hytkyttelyä, jota muistan tehneeni neljä vuotta sitten paluulennollamme tytön kansssa.
Sain syötyä, katsoin kaksi elokuvaa ja jopa nuokahdin hetkeksi. Se, etten nukkunut pidempään johtuu siitä, etten yksinkertaisesti osaa nukkua lentokoneissa – en osannut ennen lapsiakaan.
Takana on kuitenkin muuten melko intensiivinen matka, ja nyt olo on kaikkea muuta kuin levännyt. Oli toki hauskaa ja ehdimme tehdä paljon kivoja asioita, mutta matkan loppua kohden itse kukin alkoi vaikuttaa vähän väsähtäneeltä. Lapset varmasti kaipasivat tuttuja arkirutiineja ja säännöllisiä aikatauluja, ja varsinkin tyttö oli monina päivinä väsynyt runsaaseen kävelemiseen paikasta toiseen. Niin kätevä kuin metro NYC:issä onkin, harvoin junalla pääsee aivan määränpään viereen. Tyttö myös kaipasi kovasti kavereitaan.
Rouva kiteytti viimeisten päivien tunnelmat hyvin omaan Instagramiinsa näin:
”Tähän kuvaan tiivistyy hyvin 3,5 viikon matkamme. Kuvassa on muinainen hameenhelma Metropolitan Museum of Artin Egypti-osastolta. Siinä ehkä piti olla jotakin muuta. Menimme näet eilen syömisen jälkeen Met-museoon, koska ajattelin, että olisi kiva käydä vielä vähän katselemassa vanhaa taidetta. Olin nähnyt Helsingissä upean asetelmanäyttelyn, ja olisin mielelläni katsellut sellaisia töitä täälläkin. Sitten kuitenkin museossa keksimme nelivuotiaan kanssa muinaisen Egyptin ja muumiot, ja kun muumiot oli nähty, poikkesimme muodin historiaa esittelevään mekkonäyttelyyn, jossa nelivuotias kuvasi, kuvasi ja kuvasi. Kun viimein yritin lähteä maalausosastolle, nelivuotias bongasi matkalta japanilaisen puutarhan. Sitten museo jo suljettiinkin.
Matkalla takaisin metrolle mietin ääneen miehelle, että ne ’minun tauluni’ jäi nyt näkemättä. ’Niin, tämä oli vähän erilainen reissu’, mies vastasi.
Ymmärrän hyvin, miksi lapsiperheet haluavat matkustaa jonnekin, jossa on Bamse-klubi. Oleilu kahden hyvin pienen lapsen kanssa suurkaupungissa ei ole varsinaisesti lomaa. Matkaan tulee jatkuvasti mutkia, liikkuminen kävellen ja metrolla on aika hidasta, säätämistä riittää ja kaikkea ei vain ehdi tehdä. Silti olen ihan älyttömän onnellinen ja iloinen, että uskalsimme (lue: uskalsin) lähteä. Kyllä lasten kanssa voi tehdä ihan mitä tahansa. Ja tämä reissu osoitti, että meillä on kaksi aivan mielettömän sopeutuvaista pikkuihmistä. Vanhempi nautti reissusta täysillä, pienempi keikkui mukana suurimman osan hymyillen. Se ehkä kumminkin oli tämän reissun kohokohta. Kiitos New York, olit meille tosi hyvä. Have a good one, ja nähdään (ehkä) ensi vuonna!”
Ennen sitä minulla on kuitenkin jäljellä vielä muutama NYC-postaus tältä matkalta, ja tarkoitukseni olisi tehdä myös jonkinlaiset yhteenvedot ja koosteet parhaista paloista. Jos sinulla on jokin erityinen toive tai kysymys NYC:in-matkoista, kysy ihmeessä nyt, niin voin yrittää vastata parhaani mukaan.
Saas nähdä, millaisessa jetlagissa olen seuraavat päivät. Heräänkö aamulla töihin ja pysynkö siellä valveilla? Entä lapset? Nukkuvatko vai kukkuvatko öisin..?